Blogiarkistot

Periksi ei anneta milloinkaan

Vaikka otsikko onkin suoraan Porin Ässien kannatuslaulusta, tämä kirjoitus ei käsittele Ässien voittamaa mestaruutta, vaan periksiantamattomuutta.

Suomalaiseen identiteettiin yhdistetään usein tietynlainen itsekuri, sinnikkyys ja tahdonvoima, lyhyesti: sisu. Japanilaisilla on myös samankaltainen termi, makejidamashi, joka viittaa periksiantamattomuuteen. Tällaisesta sinnikkäästä asenteesta on tietysti apua monilla elämän saroilla, mutta uskoisin että budossa se ovat erityisen tärkeää.

Miksi?

Koska budolajit eivät ole helppoja. Näennäisesti pienen asian oppiminen voi vaatia lukemattomia toistoja. Budoa ei opi kuin tekemällä ja kokemalla. Eteenpäin pääsee kun tietää, miltä se oikea suoritus tuntuu ja onnistuu saavuttamaan sen tunteen uudestaan. Se vaatii paljon työtä ja sisua.

Budossa periksiantamattomuus näyttäytyy monilla osa-alueilla.

Kun on ongelmia jonkin tekniikan kanssa, pitää vain jaksaa harjoitella kärsivällisesti. Jokaisella on varmasti ollut hetkiä, jolloin jokin tekninen seikka ei vain onnistu sitten millään. Tällöin tarvitaan paljon harjoitusta ja joskus voidaan tarvita uutta näkökulmaakin ongelmaan. Joka tapauksessa, ongelmasta ei pääse eroon muuten kuin jatkamalla sen parissa kunnes se on ylitetty. Ja kun ongelmasta pääsee yli, kehitystä tapahtuu.

Rankkojen harjoitteiden (esimerkiksi uchikomigeiko) lopulla jaksaminen on pitkälti kiinni korvien välistä. Kun tulee tunne, että voimat on jo käytetty, pelkällä sisulla jaksaa vielä tehdä ne pari viimeistä lyöntiä. Ja kun se viimeinenkin lyönti on tehty kunnolla, pitää vielä malttaa säilyttää zanshin loppuun asti, ei kannata pilata hyvää suoritusta lopettamalla sitä ennenaikaisesti. Jos harjoittelee kunnolla loppuun asti, löytää itsestään uusia voimia ja harjoituksen jälkeen on todella hyvä fiilis.

Tasaväkinen shiai on todellinen henkien taisto. Nousu 0-1 tappioasemasta 2-1 voittoon on hieno osoitus periksiantamattomuudesta ja antaa todellisen piristysruiskeen omaan tekemiseen. Tappioasemassa ei saa vaipua tappiomielialaan vaan sisuuntua ja jatkaa eteenpäin. Encholle venyvissä otteluissa mentaalipuolen asema korostuu entisestään.

Tässä oli vain muutama esimerkki periksiantamattomuudesta budon parissa. Esimerkkejä voisi keksiä vaikka kuinka paljon.

Jos yrittää, on mahdollisuus onnistua tai epäonnistua. Mikäli luovuttaa eikä edes yritä, ei ole edes mahdollisuutta onnistua.

Tehkäämme siis parhaamme ja kannustakaamme toisiamme samaan. Periksi ei anneta milloinkaan!

Mainokset

Lyönnin teoria

Jotta lyönti olisi kendossa ipponin arvoinen, on sen sisällettävä monta kriteeriä. Mutta jos jätämme tällä kertaa tekniset asiat (lyönnin voima, terän suunta, tenouchi, oikeat lyöntikohteet ja oikea lyöntikohta shinaissa ja monet monet muut) ja mietimme lyöntiä suurempana prosessina kuin vain osumana, pitää se yhä sisällään monia asioita. Toda-sensei 8.dan kyoshi sanoi haastattelussaan, että itse lyönti on koko ipponin prosessissa vain alle kymmenen prosenttia. Mutta mistä ippon alkaa ja mihin se loppuu?

Lyönnin kaavahan on seuraavanlainen: kamae – semeru – toraeru – datotsu – zanshin. Eli, valmiusasennosta hyökätään, saadaan aikaan mahdollisuus ja tartutaan siihen, lyödään ja viimein päädytään valmiuteen hyökätä tai torjua niin fyysisellä tasolla kuin henkiselläkin tasolla. Tuossa kaavassa datotsu jääkin vain yhdeksi osaksi montaa tekijää. Nuoremman harjoittelijan kanssa jigeikoa tehdessä tätä pystyykin toteuttamaan. Voi etukäteen miettiä miten tulee hyökkäämään, miten vastustaja tulee toimimaan ja sen perusteella lyömään sinne mihin haluaa. Mutta jo omantasoisen harrastajan kanssa tämän onnistuminen on monta kertaa sattuman tulosta. Monta kertaa käy niin että vastustaja ei toimikaan semen kohdalla kuten halusi, ja paikkaa ei tule ja hyökkäys pysähtyy, tai tulee itse lyödyksi. Itselleni tämän harjoitteleminen, miten siirtyä semestä, toraerun kautta lyömiseen, onnistuisi ilman ”katkosta”, on ollut työn alla jo monta vuotta…ja on varmaan vielä jatkossakin.

Muistan yhä ne alle kahden käden sormilla laskettavat kerrat kun lyönti on lähtenyt oikeasti ilman mitään ajatusta tai suunnittelua. On vain huomannut vasta lyönnin jälkeen lyöneensä. Sellaista lyöntiä ei vain voi toistaa yrittämällä. Ei vaikka kuinka haluaisi.

Soichiro Ono sensei (9.dan hanshi) vanhassa Tengu-lehdessä olleessa artikkelissa moitti kilpakendon tekijöitä, jopa moninkertaista mestaria Miyazakia, siitä että nämä löivät turhia lyöntejä ja että opettajatkaan eivät enää osaa tehdä arvokasta kendoa. Tähän oli kovin helppo yhtyä kun katseli Italiassa kendon MM-kisoja. Ottelijat olivat kyllä kunnioitusta herättävän urheilullisia ja nopeita, mutta lyönnit olivat monta kertaa vain yrityksiä siitä josko sattuisi osumaan. Mutta toisaalta en taida tässä kirjoituksessa alkaa tarpomaan suossa, jossa mietitään onko MM-kisoilla muuta arvoa kuin urheilullista 🙂

Mutta mutta…itsestä kun ei koskaan tule yhtä nopeaa ja urheilullista kuin vaikka Korean maajoukkueen kendokoista, voin vain pyrkiä tuohon lyönnin kaavan oikein oppimiseen. Aika ja ikä tasoittaa fyysisiä ominaisuuksia ja jossain vaiheessa toivon ja uskon sen tuottavan tuloksia, että kärsivällisesti yrittää sitä ipponia, joka käy kaikki nuo vaiheet läpi aina kamaesta zanshiniin. Ilman heilumista, ilman pomppimista…vain lyödä vastustajaa niin että tämä tietää jo ennen osumaa että nyt tulen lyödyksi. Vanhan sanonnan mukaan ”if you build it, Men will come!” 🙂

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site