Blogiarkistot

Hukattuja mahdollisuuksia?

Kaikki ihailevat nuorta Jari Litmasta joka jaksoi potkia palloa illasta aamuun, tai Teemu Selännettä joka oli jäällä jo ennen muita ja jatkoi harjoittelua kun muut jo menivät kotiin. Samoin on hienoa nähdä kendo-dokkarissa maailmanmestarin harjoittelevan tyhjässä salissa tai 8.danin kokeeseen valmistautuvan poliisi-kendokan tekevän samoin. Nämä ovat kaikki hyviä esikuvia. Tahtoisin vain huomauttaa…meidänkin salilla on peili ja meidänkin salilla on lyöntinukke. Kovin harvoin vain näen kenenkään niitä hyödyntävän. On toki mahdollista että päivisin siellä on väkeä treenaamassa niillä jonoksi asti, mutta jotenkin vähän epäilen tätä.

Itselläni sitkeä pohjevamma on pitänyt minut poissa normiharjoittelusta jo hetken. Sen tähden olen taas palannut vanhoihin tapoihini ja harjoitellut omalla ajallani. Olen käynyt päivisin tekemässä 50-100 lyöntiä nukelle ja täytyy sanoa että se on harjoitteluna erinomaisen kehittävää. Missä normaalissa harjoituksessa sinulla on aikaa lyödä 100 men-lyöntiä niin että voit rauhassa keskittyä omaan tekemiseesi? Jos normaaleissa harjoituksissa tehdään men-lyönti viisi kertaa ja näitä settejä vaikka kolme kertaa, niin nyt sinulla olisi oikeasti mahdollisuus kaikessa rauhassa lyödä niitä vaikkapa se sata kertaa. Aikaa myöten tämän tuoman tuloksen kyllä huomaa.

Joten kehottaisin kaikkia käyttämään tilaisuutta tälläiseen harjoitteluun. Lyökää men-lyöntejä nukelle, tehkää kataa ja subureita peilin edessä. Se auttaa huomattavasti myöhemmin visualisoimaan omaa tekemistä ja oikeita liikeratoja. Ottakaa vaikka jokin osa-alue mitä työstätte: tenouchi, ashisabaki, ki-ken-tai, oikea asento, lyönnin nopeus tai lyöntimatkan kasvattaminen laskemalla lankut joiden yli teette.

Meidän salimme on oikeasti meidän salimme 24/7. Siellä voisi käydä aamulla ennen töihin menoa lyömässä men-lyönnit. Ei mene kuin vartti lyödä 50 hyvää meniä. Tai töistä tullessa. Vanhaa slogania mukaillen ja tv-shoppia lainaten ”saatat huomata vaikutuksen jo seuraavassa graduoinnissasi!”

Mainokset

Varusteista huolehtiminen on osa harjoittelua

Olen jo pariinkin otteeseen aikonut kirjoittaa tästä aiheesta, mutta lopullinen kipinä tuli tänään, kun vaihdoin katkennutta men-himoa. Tai oikeastaan vaihdoin (ja lyhensin) sitten samalla kertaa molemmat, sillä uudet ovat hieman eri sävyiset kuin vanhat.

Kendokalla on aikamoinen kasa varusteita, joista jokainen kaipaa huolenpitoa. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Hyvin pidetyt varusteet paitsi kestävät pidempään, myös antavat kantajastaan hyvän kuvan. Tätä ei pidä tulkita niin, että varusteiden pitäisi aina näyttää uusilta. Vanhat, mutta siistit ja käyttökelpoiset varusteethan nimenomaan kertovat, että niiden omistaja on pitänyt niistä hyvää huolta ja siksi ne ovat kestäneet pitkään. Arvokkaasti vaalentunut indigoväri on hienoa! Tiettyihin tilaisuuksiin lienee silti syytä valita hieman tuoreempaa pukinetta. Chakusosta, eli siitä miten kannamme varusteitamme, voisi varmasti kirjoittaa ihan oman juttunsa.

Varusteista huolehtiminen on tietysti myös turvallisuusasia. Varsinkin shinain kunnosta täytyy pitää huolta. Shinain (nopeus-) purkaminen ja kasaaminen on myös hyvä kendo-aiheinen kilpailu illanviettoon! Vaikeusastetta saa lisättyä tekemällä tämän silmät sidottuna.

Kendoa aloitteleville varusteet tuovat myös erityisen lisän kotiharjoitteluun. Aivan aluksi esimerkiksi hakaman tai bogun pukemisessa tarvitsee varmasti kauemmin treenanneiden apua. Kun perustiedot ja -taidot on opittu, kannattaa varusteiden oikeaoppista pukemista ja pakkaamista harjoitella harjoitusten ulkopuolellakin, jotta se sujuu nopeasti itse harjoituksissa. Esimerkiksi menin nauhat kannattaa pitää tietyllä tavalla, jottei niiden kanssa tarvitse alkaa säätämään kun ollaan jo rivissä aloittamassa harjoittelua.

Uudemmille harrastajille vinkkinä: varusteet laitetaan yleensä dojolla tietyllä tavalla tiettyyn paikkaan, jolloin ne on nopea hakea mukaan ja dojo pysyy siistinä, eikä varusteita loju ympäriinsä. Nopeimmiten kunkin salin tavat oppii kokeneempia seuraamalla, tai suoraan kysymällä.

Varusteiden huolto on myös kivaa ajanvietettä.

Itse tykkään pitää huolta tavaroistani ja jos jotain menee rikki, olen murheen murtama. Ei siis liene yllätys, että tykkään pitää huolta myös kendovarusteistani. Shinaiden huolto, kaikkien hakamojen yht’äkkinen uudelleen viikkaaminen ja muu vastaavanlainen puuhastelu on paitsi hyödyllistä, myös terapeuttista. Kun saavun harjoituksista kotiin, ensimmäinen asia on aina varusteiden huolto ja paikalleen laitto. Kuten eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsinkin, varusteiden kanssa säätäminen on minulle myös osa keskittymistä harjoitukseen, shiaihin tai graduointiin. Sillä saa näppärästi hieman rauhoitettua mieltään.

Vuosi miekan tiellä

Vuosi on hyvin mielenkiintoinen ajanjakso. Toisaalta aina näin loppuvuodesta tuntuu, että vuosi meni hyvinkin nopeasti ja huomaamatta. Kun taas alkaa muistelemaan, mitä kaikkea kuluneena vuotena on tapahtunut, tuleekin huomattua että vuosi onkin yllättävän pitkä aika. Peruskurssigraduointi, bogun hankinta, ensimmäinen ji-geiko, tutustuminen kendon kilpailupuoleen, toinen graduointi, ensimmäinen kendoleirini, ensimmäiset kisat ja vielä kolmaskin graduointi mahtuu vuoden sisään. Venytän kuitenkin tekstini käsittelemää ajankohtaa parilla kuukaudella, jotta saan koko tähänastisen kendo-urani katettua. Tässä siis nuoren porilaisen tuoreen 4. kyun kendon harrastajan tarina kendon parissa ja mietteitä siitä, mitä kendo on saanut aikaan elämässäni.

1. Ensimmäinen askel
Kaikki alkoi todenteolla siitä, kun veljeni kanssa syksyllä 2011 menimme Porin Kendoseuran peruskurssinäytökseen. Veljelläni jo kendotaustaa olikin tuolloin, joten taustatyötä oli jo tehty jonkinverran, ja näytöksessä tulikin erityisen tarkasti seurattua niitä, joiden tiesi jo olevan ”isoja daneja”. Näytöksen jälkeen kävimmekin pyytämässä esitteitä eräältä näistä isoista daneista, ja tuolloin kyllä jännitti. Ja ensimmäisissä treeneissä vasta jännittikin. Jo ensimmäisten treenien alussa tiesin, että taival ei tulisi olemaan helppo, alku ei välttämättä tulisi olemaan nopea, ja pitkäjänteisyyttä tarvittaisiin. Uskoin kendon olevan minulle sopiva, mutta silti sitä jännitti, kuinka sitä todellisuudessa jaksaa. Olinkin onnekas, sillä oma peruskurssini oli erittäin motivoiva; muut kehittyivät nopeasti, ja en taatusti alkaisi olemaan ainut joka jää kehityksestä jälkeen. Vaikka sitä käytännössä omaan tekemiseen vain keskityttiin, niin kyllä siinä aina sivusilmällä tuli katsottua, miten se kaveri siinä vieressä vetää. Myös oma salimme Porin puuvillassa oli todella tunnelmallinen, se tuntui auttavan keskittymään. Tieto siitä, että vetäjät ovat tehneet tätä yhtä kauan kun itsellä on elinvuosia kertynyt, auttoi myös avaamaan silmiä: maailma on iso paikka jossa on paljon opittavaa.

Ja sitä uutta asiaa kendon parista löytyi. Aluksi jännitin olkapäistä niin tavattomasti, että oikean (kyllä, oikean) käden olkapääkin jo oireili vähäsen. Sitä alkoi ihan salin ulkopuolellakin miettiä, mitä sillä meinattiin, kun sanottiin että lyönti suuntautuu eteenpäin, ei alaspäin. Peruskurssilla treenejä oli kahdesti viikossa (ellen ihan väärin muista) ja treenejä kyllä odotettiin aina innolla. Aloin tuolloin myös lenkkeillä hieman, sillä kuntoni oli heikko, ja etenkin jalkatyötä tehtäessä alkoi usein jalat pettämään alta. Halusin uhrata treenien ulkopuolista aikaa treenaamisen tehostamiseksi ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Kendo oli siis jo soluttautunut arkielämääni; se toimi motivaattorina muutenkin hyödylliselle toiminnalle.

Kurssin lähestyessä loppuaan sitä alkoi kaveerata kanssatreenaajien ja vetäjien kanssa. Vetäjätkin alkoivat pikkuhiljaa tuntua vähemmän pelottavilta ja heille puhuminen alkoi jännittää hieman vähemmän. Kyllä se silti vieläkin jännitti. Ihan uuden tason jännitys kuitenkin saavutti vasta graduoinnissa. Olihan graduointi jälleen täysin uusi tilaisuus, jollaista ei koskaan aikasemmin ollut kokenut. Kovasti sitä toistettiin, että jos omalla tasolla suoriutuu, niin läpipääsy on varmaa. Se pistikin miettimään sitä, mikä on oma todellinen taso. Ja kylläpä sitä tulikin jännitettyä hirveästi graduoinnissa. Kaikinpuolin järisyttävä kokemus se ensimmäinen graduointi, tiedä sitten mikä siinä sai niin paljon jännittämään.

41800_7646046746_6795_n
2. Nyt ollaan pitkällä! Eiks?
Läpihän se graduointi sitten menikin, ja jo tuolloin tuli ajateltua, että kylläpä sitä ollaan tultu jo pitkälle. Todella pian graduoinnin jälkeen alettiinkin jo tilaamaan varusteita. Oma bogu. Ajatus tuntui kovin etäiseltä vielä graduoinnin jälkeenkin, mutta kyllä se todellisuus sieltä päälle puski nopeasti. Kyllä sitä nyt oma bogu on ostettava! Kuitenkin ennen kun omat bogut saapuivat, pääsimme kokeilemaan lainakamppeita, lähinnä tarea ja do:ta. Kyllä silloin olikin iso ja kankea olo! Kun panssarit oli puettu päälle, pääsimmekin harrastamaan do- lyöntien ihanuutta; ei ollut kerta eikä kaksi kun napautimme toisiamme täydellisesti ohi suojatun alueen! Ilo oli molemminpuoleinen ja hauskaa oli. Omat bogut toivat kuitenkin vielä yhden lisäalueen kendoon. Aikaisemmin kotona oli lähinnä hakama ja takki viikattuina pinossa ja shinaipussi huoneen nurkassa odottamassa. Kun oma bogu vihdoin saapui, se toi kendon edellistä enemmän arkipäivääni; bogu oli aina sisustuselementin roolissa näyttävällä paikalla kun se ei ollut mukana salilla. Se muistutti aina kendosta. Bogu on myös kohtuu iso investointi näin opiskelijabudjetilla, joten se lisäsi motivaatiota rajusti.

Vuosi taittui uudeksi, ja toi mukanaan nykyisin jo totutun rutiinin, mutta tuolloin uuden ja taas jännittävän asian. Treenien alussa tuli puettua tare ja do päälle, ihan itse! Myöhemmin myös kotet kädessä alettiin harjoittelemaan. Usein kuulee sanottavan, että kotet kädessä asiat olisivat hankalempia ja vaatisivat totuttelua. Itselläni tosin kotet tuntuivat heti mukavilta, ote shinaista tuntui paremmalta ja varmemmalta mutta kevyemmältä kuin ilman koteja. Menin kanssa asia ei ihan yhtä helppo ollut. Itse joudun korjaamaan näköaistiani keinotekoisin menetelmin, ja silmälasit olivat tuolloin ainoa konstini siihen. Lasit toivat lisää vaikeutta menin sitomiseen, ja kun men vihdoin oli päässä, tuntui se vielä oudommalta. Näkökenttä kaventui hieman, pää ei enää kääntynyt normaalisti ja se äänimaailma vasta erilainen olikin.

3. Tästähän se vasta alkaa oikeasti…
Tuolloin en olisi vielä uskonut, mutta tottapuhuen juuri menin pukeminen aiheutti suuren muutoksen elämässäni. Itselläni ei ollut helppoa tottua sen käyttöön. Treenit alkoivat käymään raskaiksi kun oli täysi varustus päällä, men tuntui aina olevan epämukavasti päässä, ja en halunnut viivästyttää treenejä omalla hitaalla menin pukemisella. Huonokuntoisena myös hengästyin hyvin nopeasti ja jouduin usein lopettamaan ennenaikaisesti, koska tuntui huonolta. Menin pukeminen ei suuremmin houkutellut tuolloin. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikeasti ongelmia kendon kanssa. Se pisti miettimään. Mikäs siinä nyt niin vaivasi? Aloin ratkaista ongelmia yksi kerrallaan. Puin menin päähäni kotona päivittäin, jotta siitä tulisi automaattisempaa ja nopeampaa. Korjasin vähän ruokavaliotani ja kuntoilin enemmän, jotta jaksaisin pidempään treeneissä. Näin sitä alkoi jo odottaa seuraavia rankkoja täysbogu-treenejä, sillä halusin nähdä, onko kehitystä tapahtunut. Ja kyllähän sitä pikkuhiljaa alkoi tapahtua samalla kun aloimme saada esimakua siitä, millainen on kendon fyysisempi ja kilpailullisempi puoli.

Samoihin aikoihin olikin alkanut jo uusi peruskurssi. Tämän peruskurssin menoa ei hirveästi tullut seurattua, sillä itselläkin oli niin paljon uusia asioita opittavana tuolloin. Kyllä siinä kuitenkin huomasi, että aika pitkä matka oli tultu niistä omista ensimmäisistä treeneistä. Samalla kun uudet kurssilaiset graduoivat ensimmäistä kertaa, tuli itselle aika suorittaa 5. kyu. Ja taas jännitettiin niin että hirvittää ajatellakkin. Ensimmäinen graduointini, jossa joudun tekemään ns. yksin; kukaan muu ei tekisi samaan aikaan, kaikki katseet olisivat minussa. Jälleen hirveän jännittämisen ja jäykistelyn jälkeen kuitenkin tuli taas päästyä läpi, vaikka välillä siihen ei uskonutkaan.

Kevääseen mahtui paljon sairastelua ja opiskelua, jotka haittasivat kendon tekemistä. Erityisesti hengitystien tulehdukset pitivät minut poissa treeneistä hyvin pitkään, ja tuolloin harmitti toden teolla. Silloin aloin tekemään kotona aktiivisesti subureita, kun raskaampi treenaaminen oli poissuljettu. Sitten kun sitä luuli parantuneensa ja palasi treeneihin niin eihän siitä mitään tullut, takaisin penkille katselemaan. Kyllä otti päähän. Kun taas vihdoin pääsin takaisin treenaamaan, oli kuntoni tippunut taas. Jigeiko alkoikin tehdä tulojaan treeniohjelmaamme. Harvassa oli ne kerrat kun jaksoin treenien loppuun asti; usein jouduin ottamaan hengähdystaukoja jo parin minuutin jigeikon jälkeen. Ja taas harmitti, mutta kyllä sitä kuntoa siitä alettiin uudelleen nostamaan, ja tämän eteen tuli tehtyä todella paljon töitä treenien ulkopuolella. Kendo alkoikin viemään ensisijaisen roolin; mm. keskiviikko iltojen opiskelija-aktiviteetit loppuivat osaltani kohtuu täydellisesti. Kaveripiirikin sen jo huomasi, että olin ihan hurahtanut kendoon.

4. Ikimuistoisia kokemuksia
Kesä alkoi tehdä tulojaan. Ja kesän mukana Porin Jazzleiri, johon lupauduin yövahdiksi koko leirin ajaksi. Tässä vaiheessa pyhitin kendolle siis tarvittaessa jo useiden päivien jaksoja. Jazzleiri olikin erittäin rankka kokemus. Öisin ei paljoa tullut nukuttua, ja treeneissä en jaksanut kunnolla, ja kun jaksoin, niin jalanpohjani iho petti. Treenejä ei kertynyt kuin neljät leirin aikana, mutta ne olivatkin sitten

SAMSUNGikimuistoisia treenejä. Jigeikoa kaukaa tulleiden isojen danien kanssa, Pruvostin hauskat opetukset… Kesän ehdoton kohokohta. Jazz- leirin innoittamana tein totaalisen remontin ruokavaliooni ja lisäsin oheisharjoittelun (josta muuten on hyviä kirjoituksia tässä blogissa) määrää rajusti. Alkoi tuloksiakin tulla.

 
Sitten olikin jo aika alkaa purkamaan niin rakkaaksi tullutta omaa salia puuvillalta jonkin muka kauppakeskuksentapasen vuoksi. Talkoita. Paljon talkoita. Joku voisi miettiä, että mitä sitä harrastuksen takia alkaa noin suurta työmäärää tekemään. Ja vielä palkatta. Mutta tässä vaiheessa sen jo tajusi itsekin; kendo oli jo enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa. Pitkään harrastamani toinen harrastuskin jo sai väistää kendon tieltä.

SAMSUNG
Vanhan salin purkutalkoot ja uuden salin kasaustalkoot veivät aikansa, ja treenaaminen siirtyi vuokratiloihin. Ohjaajamme väläytteli hieman mahdollisuutta osallistua Kyu cup- kisoihin Helsingissä. Saimme muutamat lisätreenivuorot kisoja varten, ja rankensin dieettiäni ja treenasin kovempaa kunnon kohentamiseksi, jottei kisamenestys jäisi kunnosta kiinni. Odotinkin kisoja tuolloin enemmän kuin mitään muuta. Kendo olikin jo suurin yksittäinen vaikuttaja elämässäni.

No ne kisat. Siellä sitten jännitys kohosi taas uudelle huipputasolle. Ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tasolla itse on. Se selviäisi pian. Yksilösarjassa pääsin kyllä alkupoolistani jatkoon mutta siihen se tyssäsikin sitten. Onneksi seuratovereilla meni yksilökisoissa paremmin, se toi toivoa myös omasta osaamisesta. Ehkä minulla kävikin vain huonoa tuuria yksilösarjassa. Yksilösarjaan osallistunkin lähinnä juuri sen takia, jotta olisi edes yksi aito ottelu alla ennen joukkuekisoja. Joukkuekisa olikin hyvin kiehtova. Sain todella hyvin muutettua jännityksen energiaksi ja olin aina todella innoisssani kun oma vuoroni koitti. Joukkuekisa oli hyvin antoisa minulle. Sitä ei voi korostaa riittävästi. Se, että oteltiin joukkueen puolesta, teki kisaamisesta todella hauskaa! Se, että jaksoin yhä todella pitkän päivän päätteeksi kuitenkin kaikki ottelut loppuun asti, kertoi siitä, että kuntoni oli todellakin parantunut roimasti. Se, että niitä pisteitä alkoi syntyä jokaisesssa ottelussa toi itseluottamusta tekemiseeni. (ja myös arkipäiväiseen elämään!) Ja pronssimitali joukkuekisasta tuntui ihan epäaidolta. Ei sitä tahdo vieläkään uskoa. Tuntuu siltä, että jos nyt, vaikka onkin kehittynyt, menisi samoja joukkueita vastaan, ei välttämättä mitalia tulisikaan. Jos Jazz-leiri oli kesän ikimuistoisin tapahtuma, niin nämä kisat ovat varmasti koko vuoden kohokohta.

joukkuekuva5. Toinen askel
Kisoista takaisinpäin matkatessa sitä autossa jo hieman mietiskelin kendon luonnetta. Kilpaileminen on ehdottomasti hienoa, mutta onko se syy miksi harrastan kendoa? Ei mielestäni, toki se luo terveitä itsensäkehittämisen haluja. Mihin ylipäätään oikein pyrin tällä kaikella treenaamisella? En tiedä, mutta se on hauskaa. Noh, kun kisojen jälkeen palattiin perustreenaamiseen, tulikin taas se niin tuttu tunne. Taas niin paljon uutta opittavaa. Taas kaikki on niin vaikeaa, ja tuntuu ettei mitään osaisi. Eikö uuden opittavan määrä koskaan lopu? Vuosi oli jo kulunut treenaamisen aloittamisesta, ja perusasiat tuntuivat jo itsestäänselviltä. Olisiko nyt vaikealta tuntuvat asiat vuoden päästä jo itsestäänselvyyksiä? Näyttäisikö tämänhetkinen tekemiseni vuoden päästä siltä, miltä tuolloin alkaneen peruskurssin tekeminen näytti minulle nyt? Ja nyt alkoi olla puhetta taas jo seuraavasta graduoinnista. Tässä vaiheessa vuosi alkoikin jo tuntumaan lyhyeltä. Juurihan sitä viidennen kyun suoritin!

Tuosta kyseisestä graduoinnista ei kauaa olekaan ehtinyt kulua, ja kuten jo kirjoittamastani ilemeekin, läpi siitäkin jotenkin kiemurreltiin. Tämä graduointi oli kahdella tavalla poikkeuksellinen: ensimmäistä kertaa graduoin oman salin ulkopuolella. Toiseksi, tällä kertaan en jännittänyt läheskään niin paljoa kun aikaisemmin. Mahtaakohan ympäristön vaikutus olla niin suuri, että omalla salilla ympäristö luo lisäpaineita menestykselle? En tiedä. Niin monia asioita en tiedä. Ja mitä graduoinnin jälkeen? Taas seuraavissa treeneissä oli samantien uusia asioita, jotka eivät meinanneet sujua sitten millään.

Mitä siis kendo on tehnyt elämälleni? Nykyisin heilutan puista keppiä 150 kertaa päivässä 7 päivää viikossa, käyn treeneissä ja talkoissa vähintään joka toinen päivä… No mitäs se terveydelleni on tehnyt? Kendon aloittamisesta tähän päivään olen laihtunut 23 kiloa. Se on aika paljon se. Treeneissä käydessä tulee aina niin nöyrä olo. Yli vuoden aktiivitreenaamisen jälkeen yhä tulee aina vain täysin uusia asioita, joilla saa rasittaa päätänsä ihan tolkuttomasti. Jos kendo on muuttanut minun elämääni näin paljon reilussa vuodessa, niin sopii miettiä miten se on muovannut näiden isojen danien elämiä ajan saatossa…

Kiitos kendon, olen jo nyt elämäni kunnossa. Fyysisesti ja henkisesti. On aika ottaa askel seuraavalle vuodelle kendon parissa.

 

Aina ei pysty

Tämä kirjoitus ei ole suunnattu kenellekään erityisesti, vaan enemmänkin mietiskelyksi siitä mitä harjoittelu voi pitää sisällään ja miten sen voi mieltää. Ennenkaikkea, miten harjoitella jossei ole aivan parhaassa kunnossa joko fyysisessä tai henkisessä mielessä. Aina kun ei vaan pysty tekemään parasta, taikka edes normisuoritusta treeneissä. Silti tämä ei tarkoita sitä että pitäisi jäädä kotiin sohvalle tai pidättäytyä harjoittelusta kokonaan.

Miten sitten harjoitella jossei pysty täysipainoiseen bogu-harjoitteluun ottamaan osaa? Ensinnäkin, jos on jotain vaivoja niin siitä kannattaa heti ensimmäiseksi kertoa harjoitusten vetäjälle. Muuten pahimmassa tapauksessa tämä luulee, että harjoittelija lusmuaa ja ei vaan viitsi tehdä täysillä. Jos kertoo harjoitusten vetäjälle, että ei pysty tekemään täysillä niin yleensä tarjotaan mahdollisuutta harjoitella mukana ilman varusteitakin. Tähänkään ei ole pakko ottaa osaa, vaan voi harjoitella salin reunalla yksinään. Monesti tämä olisikin tärkeää  harjoittelua itse kullekin.

Kun harjoittelee itsekseen salin reunalla, voi peilistä katsoa miten se jalka nyt liikkuu ja miltä se oma lyönti näyttää. Samalla voi lyödä lyöntinukkea omalla vauhdillaan tarvitsematta huolehtia siitä, mitä se motodachi nyt ajattelee minun tekemisestäni. Tunnin treenissä, jossa kiinnittää huomiota jalkatyöhön tai lyömiseen voi kehittyä ja oivaltaa asioita tavalla, joka hyödyttää harjoittelua sitten kun on taas kunnossa täysivauhtiseen harjoitteluun.

Yksi erittäin hyvä yksinharjoittelun muoto on suburit. Kestää noin neljäkymmentäviisi minuuttia tehdä rauhallisesti ja kunnolla tuhat suburia. Siinäkin voi keskittyä moneen eri tekijään, jalkoihin, käsiin, ki-ken-tai-itchiin, hakea rentoutta käsiin ja hartioihin, tai voimaa käyttämällä painavampaa bokkenia. Vähempikin määrä kuin tuhat toki riittää jos jokaiseen lyöntiin panostaa täysillä.

Harjoittelu meillä koetaan yhä ainostaan sinä toimena kun pistetään bogu ylle ja juostaan kunnolla ja hiki tulee ja kuola lentää. Mutta seuraavan kerran kun olet vähän väsynyt tai jokin paikka kipeänä, voisit miettiä olisiko enemmän hyötyä tulla salille tekemään subureita tai harjoittelemaan lyöntejä peilin edessä ja lyöntinuken avulla. Se ei ole yhtään sen vähäisempää harjoittelua ja saattaisihan siinä oppiakin enemmän kuin vain juoksemalla tunnin verran shinai kädessä 🙂

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site