Blogiarkistot

Uusia asioita

Omaan harjoitteluuni on viimeaikoina tullut paljon uutta. Uusi tapa tehdä erästä tekniikkaa, uusi harjoitusmuoto, kokonaan uusi tekniikka (jonka olemassaoloa en edes osannut arvata) ja lisäksi olen aloittanut harjoitusten ohjaamisen harjoittelun. Tämän takia ryhdyin pohtimaan, mitä uudet asiat ovat ja mitä ne merkitsevät harjoittelun eri vaiheissa.

Uudet asiat ovat jännittäviä ja kiinnostavia. Kun tehdään jotain uutta, pääsee aloittamaan tyhjältä pöydältä ilman vanhaa painolastia. Ainakin melkein. Budossa nyt kaikki vaan tapaa rakentua aiemmin opitun päälle, joten täysin alusta ei pääse aloittamaan.

Mitä pidempään olet harjoitellut, niin sitä vähemmän uutta opittavaa on. Vai onko? Uusia asioita on monenlaisia.

Kun peruskurssilla opetellaan uusi asia, vaikka do-uchi, niin on helppo sanoa että tämä on uutta. Kendoa harrastamatonkin näkee sen olevan selkeästi erilainen kuin vaikka shomen-uchi. Kun mukaan otetaan fumikomi, on jalkatyössä selkeästi jotain uutta. Kun on edetty harjoittelussa pidemmälle, otetaan käyttöön bogu ja harjoitellaan esimerkiksi oji-wazaa. Taas selkeästi uusia juttuja.

Tämän jälkeen uusina asioina tulee usein erilaista variointia. Samaa tekniikkaa voidaan tehdä usealla tavalla. Sanotaan vaikka, että tekniikka X tehdään tavalla A. Oikeasti tekniikka X voidaankin tehdä tavoilla B, C ja D. Tässä kohtaa kendoa vähemmän harrastanut ei enää edes välttämättä huomaa eroa. Tapa A onkin itseasiassa vain yksinkertaistettu ”perusversio” tekniikasta (”kihon”), jonka todellisia esiintymismuotoja (= sovelluksia) ovat muut tavat. Tekniikka X kuitenkin opetetaan tavalla A, koska se opettaa tekniikan perusteet helpoiten. Lisäksi tavat B, C ja D ainoastaan sekottaisivat harjoittelijan, jolla on jo valmiiksi paljon uutta opittavaa uudessa tekniikassa. Tavat B, C ja D tulevat uusina asioina aikanaan. Tätä aihetta sivuten on mielestäni hyvä kirjoitus Fudō Myōō -blogissa: Budo on lapsille valehtelua.

Kauemmin harjoitelleelle uudet asiat ovat paljon pienempiä ja vielä huomaamattomampia. Uusia kokonaisuuksia ei välttämättä enää tule, mutta niissä vanhoissa aukeaa jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Uudet asiat voivat olla monenlaisia. Ne voivat olla yhä pienempiä yksityiskohtia, joilla saadaan tekniikasta entistä tehokkaampi. Tai ne voivat olla jo ennen itse tekniikkan toteuttamista tapahtuvia asioita: kuinka saan harjoitteluparin reagoimaan halutulla tavalla? Ne voivat myös olla uusien etäisyyksien ja ajoitusten hakemista. Ne voivat olla mitä vaan.

Itselläni on kendouraa takana kolmisen vuotta. Minulle uusia asioita tulee edelleen suhteellisen paljon. Siltä se ainakin tuntuu. Ne alkavat olla kahden viimeksi esitellyn kategorian asioita, mutta kuitenkin minusta selkeästi uusia juttuja. Aina kun saan jonkin jutun ensin loksahtamaan kohdalleen ajatustasolla ja sitten myöhemmin myös siirrettyä sen harjoittelun kautta jotenkuten omaan tekemiseen, tulee esiin uusi parannettava kohta. Samalla pitäisi pitää kaikki aikaisemmin opittu kasassa.

Tulee sellainen olo, että mitä enemmän tietää, sitä vähemmän tajuaa osaavansa.

Mutta mistä sitten pitkään harjoitelleet löytävät uutta? Mitä uutta harjoitteluun löytää 10 vuoden jälkeen? Entä 20 vuoden? Entä koko elämänsä budon parissa viettäneet? Löytävätkö he yhä vain pienempiä yksityiskohtia, jotka kuitenkin tuntuvat samalla tavalla uusilta heille, kuin minusta nyt uusilta tuntuvat asiat tuntuvat minulle? Samoin kuin itseäni vähemmän aikaa treenannut ei huomannut uutta jalkatyötäni eräässä tekniikassa, enkö minäkään huomaisi todella kauan harjoitelleille uusissa asioissa mitään eroa? Vai löytävätkö he sittenkin uusia asioita isoista seikoista? Vai jostain ihan muualta?

Näihin en osaa sanoa mitään nyt, mutta kysykääpä vaikkapa 2030-luvulla.

Mainokset

Kirja: Kendo – A Comprehensive Guide To Japanese Swordmanship

Uusimpana kirjana kokoelmaani liittyi Geoff Salmonin (kyoshi 7. dan) kirjoittama Kendo – A Comprehensive Guide To Japanese Swordmanship. Kirjoittaja Geoff Salmon on monille varmasti tuttu ”kendoinfo” -nimisen blogin kirjoittajana. Olen lukenut kyseistä blogia aktiivisesti, joten kirjan hankkiminen oli helppo päätös. Kirja itsessään on pehmeäkantinen, 192-sivuinen ja sisältää runsaasti kuvia. Kirjan kuvituksesta vastasi Katsuya Masagaki, jolla on maisterin tutkinto graafisessa suunnittelussa ja 5. dan kendossa. Kirja on kirjoitettu englanniksi.

Johdannossa kirjan tarkoitukseksi kerrotaan miekan tiellä taivaltaan aloittelevien harjoittelun tehostaminen. Kyseessä on siis perusteos, jossa esitellään kendon eri osa-alueita alkeista alkaen.

Ensimmäinen luku pitää sisällään johdannon lisäksi yleisluontoisia perusasioita kuten reigin. Luvun muita asioita ovat muun muassa kamaet, tenouchi, jalkatyö ja kiai. Lisäksi luvussa esitellään kendossa käytettävät varusteet ja annetaan ohjeita niiden pukemiseen, huoltamiseen, säilyttämiseen ja valitsemiseen.

Toisen luvun aiheena on shikagewaza. Luvussa esitellään peruslyönnit ja muun muassa debana-, harai-, osae- ja hikiwaza periaatteineen ja esimerkkitekniikoiden avulla. Tekniikat kuvataan sanallisesti ja kolmen kuvan sarjana. Kuvat ovat mielestäni selkeitä ja valittu hyvistä vaiheista tekniikoita. Peruskuvien lisäksi joistain tekniikoista on erikseen kuva esimerkiksi jalkojen tai shinain kärjen liikkeistä. Kolmas luku keskittyy oji-wazaan. Se on rakenteeltaan hyvin samankaltainen edellisen luvun kanssa, joskin tietysti esittelee esimerkiksi nuki-, kaeshi- ja suriagetekniikkoja shikakewazan sijaan.

Neljäs luku käsittelee erilaisia harjoitusmuotoja ja harjoitteita. Sen sisältönä ovat muun muassa kirikaeshi, uchikomigeiko, kakarigeiko ja jigeiko.

Viidennen luvun sisältönä on ohjeita harjoitusten ohjaamiseen, muun muassa ehdotelmia harjoituksen rakenteeksi ja venyttelyliikkeitä. Lisäksi siinä käsitellään harjoittelua junioreiden kanssa, yksin harjoittelua, leirejä, graduointeja ja shiaita.

Kirjan lopussa on vielä melko laaja sanasto.

Jokaiseen lukuun sisältyy lisäksi ”ekstrana” myös hieman pohdintaa syvällisemmistä aiheista. Nämä osat ovat mielestäni kirjan parasta antia ja niistä olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Niiden aiheina ovat mm. seme ja tame, sutemi, ajoitus (sen, sen-no-sen, go-no-sen), sansappo ja shi kai.

Kuten johdannossa ja takakannessa kerrotaan, kirja keskittyy kendon perusasioihin, eli asioiden taustoista ja teoriasta kiinnostuneelle ja niistä paljon lukeneelle kirjassa ei ole hirveästi uutta. Myös kirjoittajan blogia lukeneelle kirjan sisältö on varmasti melko tuttua. Kuitenkin, kirja kokoaa yksiin kansiin paljon tietoa asioista jotka jokaisen kendokan on hyvä tietää. Mielestäni kirja on myös hyvin kirjoitettu ja kuvitettu.

Periksi ei anneta milloinkaan

Vaikka otsikko onkin suoraan Porin Ässien kannatuslaulusta, tämä kirjoitus ei käsittele Ässien voittamaa mestaruutta, vaan periksiantamattomuutta.

Suomalaiseen identiteettiin yhdistetään usein tietynlainen itsekuri, sinnikkyys ja tahdonvoima, lyhyesti: sisu. Japanilaisilla on myös samankaltainen termi, makejidamashi, joka viittaa periksiantamattomuuteen. Tällaisesta sinnikkäästä asenteesta on tietysti apua monilla elämän saroilla, mutta uskoisin että budossa se ovat erityisen tärkeää.

Miksi?

Koska budolajit eivät ole helppoja. Näennäisesti pienen asian oppiminen voi vaatia lukemattomia toistoja. Budoa ei opi kuin tekemällä ja kokemalla. Eteenpäin pääsee kun tietää, miltä se oikea suoritus tuntuu ja onnistuu saavuttamaan sen tunteen uudestaan. Se vaatii paljon työtä ja sisua.

Budossa periksiantamattomuus näyttäytyy monilla osa-alueilla.

Kun on ongelmia jonkin tekniikan kanssa, pitää vain jaksaa harjoitella kärsivällisesti. Jokaisella on varmasti ollut hetkiä, jolloin jokin tekninen seikka ei vain onnistu sitten millään. Tällöin tarvitaan paljon harjoitusta ja joskus voidaan tarvita uutta näkökulmaakin ongelmaan. Joka tapauksessa, ongelmasta ei pääse eroon muuten kuin jatkamalla sen parissa kunnes se on ylitetty. Ja kun ongelmasta pääsee yli, kehitystä tapahtuu.

Rankkojen harjoitteiden (esimerkiksi uchikomigeiko) lopulla jaksaminen on pitkälti kiinni korvien välistä. Kun tulee tunne, että voimat on jo käytetty, pelkällä sisulla jaksaa vielä tehdä ne pari viimeistä lyöntiä. Ja kun se viimeinenkin lyönti on tehty kunnolla, pitää vielä malttaa säilyttää zanshin loppuun asti, ei kannata pilata hyvää suoritusta lopettamalla sitä ennenaikaisesti. Jos harjoittelee kunnolla loppuun asti, löytää itsestään uusia voimia ja harjoituksen jälkeen on todella hyvä fiilis.

Tasaväkinen shiai on todellinen henkien taisto. Nousu 0-1 tappioasemasta 2-1 voittoon on hieno osoitus periksiantamattomuudesta ja antaa todellisen piristysruiskeen omaan tekemiseen. Tappioasemassa ei saa vaipua tappiomielialaan vaan sisuuntua ja jatkaa eteenpäin. Encholle venyvissä otteluissa mentaalipuolen asema korostuu entisestään.

Tässä oli vain muutama esimerkki periksiantamattomuudesta budon parissa. Esimerkkejä voisi keksiä vaikka kuinka paljon.

Jos yrittää, on mahdollisuus onnistua tai epäonnistua. Mikäli luovuttaa eikä edes yritä, ei ole edes mahdollisuutta onnistua.

Tehkäämme siis parhaamme ja kannustakaamme toisiamme samaan. Periksi ei anneta milloinkaan!

Katsojana harjoituksissa

Aina ei kykene osallistumaan harjoituksiin, esimerkiksi jonkin vaivan takia. Tällöin voi silti käydä harjoituksissa ihan vain katsojana – ja oppia samalla.

Harjoituksia salin laidalta seuratessa voi huomata opetuksessa seikkoja joita ei välttämättä huomaa kun on itse treenaamassa. Päähyödyn saa silti mielestäni itse harjoittelua, sitä varsinaista toimintaa, seuraamalla. Sekä tietysti ohjaajien ohjeita ja korjauksia kuuntelemalla. Subureista, jalkatyöharjoitteista, kihonista, jigeikosta ja katasta voi kaikista oppia paljonkin pelkästään katselemalla. Se mitä niistä oppii, riippu siitä ketkä niitä tekevät. Itseään kokemattomempien harjoittelua katsellessa huomio kiinnittyy eri asioihin kuin suunnilleen samantasoisten tai itseään kauemmin harjoitellen suorituksia seuratessa.

Kokemattomempien harjoittelua seuratessa joutuu analysoimaan suoritusten virheitä. Jos jokin suoritus näytti oudolta, pitää miettiä mikä siinä meni väärin ja miten sen saisi korjattua Se vaatii suorituksen jakamista osiin. Tärkeää on myös osata erottaa se oleellisin virhe. Tämä on tietysti erityisen tärkeää ohjaajille, mutta myös muiden on hyvä osata analysoida suorituksia. Siitä saa hyötyä myös omaan tekemiseen. Itseään kokemattomenpien treenaamisen seuraamisessa on toisaalta myös se hieno puoli, että siinä näkee hyvin heidän kehittymisensä. On hienoa huomata, että joku on päässyt eroon jostain virheestään, parantanut tobikomiaan, saanut lisää rohkeutta tekemiseensä tai saanut lisää ääntä kiaihinsa. Juuri eilen ihmettelin kuinka paljon seuramme suht’ tuoreet 6. kyut ovat kehittyneet graduointinsa jälkeen.

Oman tasoistensa harjoittelun seuraaminen on hyvin mielenkiintoista. Samantasoisten suorituksia pystyy yleensä kuitenkin vielä melko hyvin arvioimaan ja peilaaman omaan tekemiseensä. Tietysti kaikilla on omat virheensä, mutta samalla tasolla olevat kamppailevat kuitenkin pääosin samankaltaisten ongelmien parissa. Varsinkin jigeikon seuraaminen on erityisen mielenkiintoista. Siinä on hyvä seurata sitä, miten muut rakentelevat hyökkäyksiään ja millaisia tekniikkoja he käyttävät – ja tietysti miten hyvin ne toimivat. Jigeikoa katsoessa tulee myös mieleen mitä kannattaisi kokeilla tietyissä tilanteissa… jostain syystä ne ideat vain eivät koskaan tule mieleen itse jigeikoa tehdessä.

Itseään kauemmin treenanneiden harjoittelua seuratessa ei välttämättä edes huomaa virheitä, riippuu tietenkin siitä kuinka paljon kokeneemmista on kyse. Kokeneempien suorituksia seuratessa yritän itse keskittyä niihin seikkoihin, joissa itselläni on erityisesti korjattavaa ja katsoa kuinka kokeneemmat tekevät ne. Toisaalta jos kyseessä on itseään 20 vuotta kauemmin treenanneiden välinen jigeiko, ei sitä katsoessa oikein voi kuin ihmetellä ja ihastella.

Vuosi miekan tiellä

Vuosi on hyvin mielenkiintoinen ajanjakso. Toisaalta aina näin loppuvuodesta tuntuu, että vuosi meni hyvinkin nopeasti ja huomaamatta. Kun taas alkaa muistelemaan, mitä kaikkea kuluneena vuotena on tapahtunut, tuleekin huomattua että vuosi onkin yllättävän pitkä aika. Peruskurssigraduointi, bogun hankinta, ensimmäinen ji-geiko, tutustuminen kendon kilpailupuoleen, toinen graduointi, ensimmäinen kendoleirini, ensimmäiset kisat ja vielä kolmaskin graduointi mahtuu vuoden sisään. Venytän kuitenkin tekstini käsittelemää ajankohtaa parilla kuukaudella, jotta saan koko tähänastisen kendo-urani katettua. Tässä siis nuoren porilaisen tuoreen 4. kyun kendon harrastajan tarina kendon parissa ja mietteitä siitä, mitä kendo on saanut aikaan elämässäni.

1. Ensimmäinen askel
Kaikki alkoi todenteolla siitä, kun veljeni kanssa syksyllä 2011 menimme Porin Kendoseuran peruskurssinäytökseen. Veljelläni jo kendotaustaa olikin tuolloin, joten taustatyötä oli jo tehty jonkinverran, ja näytöksessä tulikin erityisen tarkasti seurattua niitä, joiden tiesi jo olevan ”isoja daneja”. Näytöksen jälkeen kävimmekin pyytämässä esitteitä eräältä näistä isoista daneista, ja tuolloin kyllä jännitti. Ja ensimmäisissä treeneissä vasta jännittikin. Jo ensimmäisten treenien alussa tiesin, että taival ei tulisi olemaan helppo, alku ei välttämättä tulisi olemaan nopea, ja pitkäjänteisyyttä tarvittaisiin. Uskoin kendon olevan minulle sopiva, mutta silti sitä jännitti, kuinka sitä todellisuudessa jaksaa. Olinkin onnekas, sillä oma peruskurssini oli erittäin motivoiva; muut kehittyivät nopeasti, ja en taatusti alkaisi olemaan ainut joka jää kehityksestä jälkeen. Vaikka sitä käytännössä omaan tekemiseen vain keskityttiin, niin kyllä siinä aina sivusilmällä tuli katsottua, miten se kaveri siinä vieressä vetää. Myös oma salimme Porin puuvillassa oli todella tunnelmallinen, se tuntui auttavan keskittymään. Tieto siitä, että vetäjät ovat tehneet tätä yhtä kauan kun itsellä on elinvuosia kertynyt, auttoi myös avaamaan silmiä: maailma on iso paikka jossa on paljon opittavaa.

Ja sitä uutta asiaa kendon parista löytyi. Aluksi jännitin olkapäistä niin tavattomasti, että oikean (kyllä, oikean) käden olkapääkin jo oireili vähäsen. Sitä alkoi ihan salin ulkopuolellakin miettiä, mitä sillä meinattiin, kun sanottiin että lyönti suuntautuu eteenpäin, ei alaspäin. Peruskurssilla treenejä oli kahdesti viikossa (ellen ihan väärin muista) ja treenejä kyllä odotettiin aina innolla. Aloin tuolloin myös lenkkeillä hieman, sillä kuntoni oli heikko, ja etenkin jalkatyötä tehtäessä alkoi usein jalat pettämään alta. Halusin uhrata treenien ulkopuolista aikaa treenaamisen tehostamiseksi ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Kendo oli siis jo soluttautunut arkielämääni; se toimi motivaattorina muutenkin hyödylliselle toiminnalle.

Kurssin lähestyessä loppuaan sitä alkoi kaveerata kanssatreenaajien ja vetäjien kanssa. Vetäjätkin alkoivat pikkuhiljaa tuntua vähemmän pelottavilta ja heille puhuminen alkoi jännittää hieman vähemmän. Kyllä se silti vieläkin jännitti. Ihan uuden tason jännitys kuitenkin saavutti vasta graduoinnissa. Olihan graduointi jälleen täysin uusi tilaisuus, jollaista ei koskaan aikasemmin ollut kokenut. Kovasti sitä toistettiin, että jos omalla tasolla suoriutuu, niin läpipääsy on varmaa. Se pistikin miettimään sitä, mikä on oma todellinen taso. Ja kylläpä sitä tulikin jännitettyä hirveästi graduoinnissa. Kaikinpuolin järisyttävä kokemus se ensimmäinen graduointi, tiedä sitten mikä siinä sai niin paljon jännittämään.

41800_7646046746_6795_n
2. Nyt ollaan pitkällä! Eiks?
Läpihän se graduointi sitten menikin, ja jo tuolloin tuli ajateltua, että kylläpä sitä ollaan tultu jo pitkälle. Todella pian graduoinnin jälkeen alettiinkin jo tilaamaan varusteita. Oma bogu. Ajatus tuntui kovin etäiseltä vielä graduoinnin jälkeenkin, mutta kyllä se todellisuus sieltä päälle puski nopeasti. Kyllä sitä nyt oma bogu on ostettava! Kuitenkin ennen kun omat bogut saapuivat, pääsimme kokeilemaan lainakamppeita, lähinnä tarea ja do:ta. Kyllä silloin olikin iso ja kankea olo! Kun panssarit oli puettu päälle, pääsimmekin harrastamaan do- lyöntien ihanuutta; ei ollut kerta eikä kaksi kun napautimme toisiamme täydellisesti ohi suojatun alueen! Ilo oli molemminpuoleinen ja hauskaa oli. Omat bogut toivat kuitenkin vielä yhden lisäalueen kendoon. Aikaisemmin kotona oli lähinnä hakama ja takki viikattuina pinossa ja shinaipussi huoneen nurkassa odottamassa. Kun oma bogu vihdoin saapui, se toi kendon edellistä enemmän arkipäivääni; bogu oli aina sisustuselementin roolissa näyttävällä paikalla kun se ei ollut mukana salilla. Se muistutti aina kendosta. Bogu on myös kohtuu iso investointi näin opiskelijabudjetilla, joten se lisäsi motivaatiota rajusti.

Vuosi taittui uudeksi, ja toi mukanaan nykyisin jo totutun rutiinin, mutta tuolloin uuden ja taas jännittävän asian. Treenien alussa tuli puettua tare ja do päälle, ihan itse! Myöhemmin myös kotet kädessä alettiin harjoittelemaan. Usein kuulee sanottavan, että kotet kädessä asiat olisivat hankalempia ja vaatisivat totuttelua. Itselläni tosin kotet tuntuivat heti mukavilta, ote shinaista tuntui paremmalta ja varmemmalta mutta kevyemmältä kuin ilman koteja. Menin kanssa asia ei ihan yhtä helppo ollut. Itse joudun korjaamaan näköaistiani keinotekoisin menetelmin, ja silmälasit olivat tuolloin ainoa konstini siihen. Lasit toivat lisää vaikeutta menin sitomiseen, ja kun men vihdoin oli päässä, tuntui se vielä oudommalta. Näkökenttä kaventui hieman, pää ei enää kääntynyt normaalisti ja se äänimaailma vasta erilainen olikin.

3. Tästähän se vasta alkaa oikeasti…
Tuolloin en olisi vielä uskonut, mutta tottapuhuen juuri menin pukeminen aiheutti suuren muutoksen elämässäni. Itselläni ei ollut helppoa tottua sen käyttöön. Treenit alkoivat käymään raskaiksi kun oli täysi varustus päällä, men tuntui aina olevan epämukavasti päässä, ja en halunnut viivästyttää treenejä omalla hitaalla menin pukemisella. Huonokuntoisena myös hengästyin hyvin nopeasti ja jouduin usein lopettamaan ennenaikaisesti, koska tuntui huonolta. Menin pukeminen ei suuremmin houkutellut tuolloin. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikeasti ongelmia kendon kanssa. Se pisti miettimään. Mikäs siinä nyt niin vaivasi? Aloin ratkaista ongelmia yksi kerrallaan. Puin menin päähäni kotona päivittäin, jotta siitä tulisi automaattisempaa ja nopeampaa. Korjasin vähän ruokavaliotani ja kuntoilin enemmän, jotta jaksaisin pidempään treeneissä. Näin sitä alkoi jo odottaa seuraavia rankkoja täysbogu-treenejä, sillä halusin nähdä, onko kehitystä tapahtunut. Ja kyllähän sitä pikkuhiljaa alkoi tapahtua samalla kun aloimme saada esimakua siitä, millainen on kendon fyysisempi ja kilpailullisempi puoli.

Samoihin aikoihin olikin alkanut jo uusi peruskurssi. Tämän peruskurssin menoa ei hirveästi tullut seurattua, sillä itselläkin oli niin paljon uusia asioita opittavana tuolloin. Kyllä siinä kuitenkin huomasi, että aika pitkä matka oli tultu niistä omista ensimmäisistä treeneistä. Samalla kun uudet kurssilaiset graduoivat ensimmäistä kertaa, tuli itselle aika suorittaa 5. kyu. Ja taas jännitettiin niin että hirvittää ajatellakkin. Ensimmäinen graduointini, jossa joudun tekemään ns. yksin; kukaan muu ei tekisi samaan aikaan, kaikki katseet olisivat minussa. Jälleen hirveän jännittämisen ja jäykistelyn jälkeen kuitenkin tuli taas päästyä läpi, vaikka välillä siihen ei uskonutkaan.

Kevääseen mahtui paljon sairastelua ja opiskelua, jotka haittasivat kendon tekemistä. Erityisesti hengitystien tulehdukset pitivät minut poissa treeneistä hyvin pitkään, ja tuolloin harmitti toden teolla. Silloin aloin tekemään kotona aktiivisesti subureita, kun raskaampi treenaaminen oli poissuljettu. Sitten kun sitä luuli parantuneensa ja palasi treeneihin niin eihän siitä mitään tullut, takaisin penkille katselemaan. Kyllä otti päähän. Kun taas vihdoin pääsin takaisin treenaamaan, oli kuntoni tippunut taas. Jigeiko alkoikin tehdä tulojaan treeniohjelmaamme. Harvassa oli ne kerrat kun jaksoin treenien loppuun asti; usein jouduin ottamaan hengähdystaukoja jo parin minuutin jigeikon jälkeen. Ja taas harmitti, mutta kyllä sitä kuntoa siitä alettiin uudelleen nostamaan, ja tämän eteen tuli tehtyä todella paljon töitä treenien ulkopuolella. Kendo alkoikin viemään ensisijaisen roolin; mm. keskiviikko iltojen opiskelija-aktiviteetit loppuivat osaltani kohtuu täydellisesti. Kaveripiirikin sen jo huomasi, että olin ihan hurahtanut kendoon.

4. Ikimuistoisia kokemuksia
Kesä alkoi tehdä tulojaan. Ja kesän mukana Porin Jazzleiri, johon lupauduin yövahdiksi koko leirin ajaksi. Tässä vaiheessa pyhitin kendolle siis tarvittaessa jo useiden päivien jaksoja. Jazzleiri olikin erittäin rankka kokemus. Öisin ei paljoa tullut nukuttua, ja treeneissä en jaksanut kunnolla, ja kun jaksoin, niin jalanpohjani iho petti. Treenejä ei kertynyt kuin neljät leirin aikana, mutta ne olivatkin sitten

SAMSUNGikimuistoisia treenejä. Jigeikoa kaukaa tulleiden isojen danien kanssa, Pruvostin hauskat opetukset… Kesän ehdoton kohokohta. Jazz- leirin innoittamana tein totaalisen remontin ruokavaliooni ja lisäsin oheisharjoittelun (josta muuten on hyviä kirjoituksia tässä blogissa) määrää rajusti. Alkoi tuloksiakin tulla.

 
Sitten olikin jo aika alkaa purkamaan niin rakkaaksi tullutta omaa salia puuvillalta jonkin muka kauppakeskuksentapasen vuoksi. Talkoita. Paljon talkoita. Joku voisi miettiä, että mitä sitä harrastuksen takia alkaa noin suurta työmäärää tekemään. Ja vielä palkatta. Mutta tässä vaiheessa sen jo tajusi itsekin; kendo oli jo enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa. Pitkään harrastamani toinen harrastuskin jo sai väistää kendon tieltä.

SAMSUNG
Vanhan salin purkutalkoot ja uuden salin kasaustalkoot veivät aikansa, ja treenaaminen siirtyi vuokratiloihin. Ohjaajamme väläytteli hieman mahdollisuutta osallistua Kyu cup- kisoihin Helsingissä. Saimme muutamat lisätreenivuorot kisoja varten, ja rankensin dieettiäni ja treenasin kovempaa kunnon kohentamiseksi, jottei kisamenestys jäisi kunnosta kiinni. Odotinkin kisoja tuolloin enemmän kuin mitään muuta. Kendo olikin jo suurin yksittäinen vaikuttaja elämässäni.

No ne kisat. Siellä sitten jännitys kohosi taas uudelle huipputasolle. Ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tasolla itse on. Se selviäisi pian. Yksilösarjassa pääsin kyllä alkupoolistani jatkoon mutta siihen se tyssäsikin sitten. Onneksi seuratovereilla meni yksilökisoissa paremmin, se toi toivoa myös omasta osaamisesta. Ehkä minulla kävikin vain huonoa tuuria yksilösarjassa. Yksilösarjaan osallistunkin lähinnä juuri sen takia, jotta olisi edes yksi aito ottelu alla ennen joukkuekisoja. Joukkuekisa olikin hyvin kiehtova. Sain todella hyvin muutettua jännityksen energiaksi ja olin aina todella innoisssani kun oma vuoroni koitti. Joukkuekisa oli hyvin antoisa minulle. Sitä ei voi korostaa riittävästi. Se, että oteltiin joukkueen puolesta, teki kisaamisesta todella hauskaa! Se, että jaksoin yhä todella pitkän päivän päätteeksi kuitenkin kaikki ottelut loppuun asti, kertoi siitä, että kuntoni oli todellakin parantunut roimasti. Se, että niitä pisteitä alkoi syntyä jokaisesssa ottelussa toi itseluottamusta tekemiseeni. (ja myös arkipäiväiseen elämään!) Ja pronssimitali joukkuekisasta tuntui ihan epäaidolta. Ei sitä tahdo vieläkään uskoa. Tuntuu siltä, että jos nyt, vaikka onkin kehittynyt, menisi samoja joukkueita vastaan, ei välttämättä mitalia tulisikaan. Jos Jazz-leiri oli kesän ikimuistoisin tapahtuma, niin nämä kisat ovat varmasti koko vuoden kohokohta.

joukkuekuva5. Toinen askel
Kisoista takaisinpäin matkatessa sitä autossa jo hieman mietiskelin kendon luonnetta. Kilpaileminen on ehdottomasti hienoa, mutta onko se syy miksi harrastan kendoa? Ei mielestäni, toki se luo terveitä itsensäkehittämisen haluja. Mihin ylipäätään oikein pyrin tällä kaikella treenaamisella? En tiedä, mutta se on hauskaa. Noh, kun kisojen jälkeen palattiin perustreenaamiseen, tulikin taas se niin tuttu tunne. Taas niin paljon uutta opittavaa. Taas kaikki on niin vaikeaa, ja tuntuu ettei mitään osaisi. Eikö uuden opittavan määrä koskaan lopu? Vuosi oli jo kulunut treenaamisen aloittamisesta, ja perusasiat tuntuivat jo itsestäänselviltä. Olisiko nyt vaikealta tuntuvat asiat vuoden päästä jo itsestäänselvyyksiä? Näyttäisikö tämänhetkinen tekemiseni vuoden päästä siltä, miltä tuolloin alkaneen peruskurssin tekeminen näytti minulle nyt? Ja nyt alkoi olla puhetta taas jo seuraavasta graduoinnista. Tässä vaiheessa vuosi alkoikin jo tuntumaan lyhyeltä. Juurihan sitä viidennen kyun suoritin!

Tuosta kyseisestä graduoinnista ei kauaa olekaan ehtinyt kulua, ja kuten jo kirjoittamastani ilemeekin, läpi siitäkin jotenkin kiemurreltiin. Tämä graduointi oli kahdella tavalla poikkeuksellinen: ensimmäistä kertaa graduoin oman salin ulkopuolella. Toiseksi, tällä kertaan en jännittänyt läheskään niin paljoa kun aikaisemmin. Mahtaakohan ympäristön vaikutus olla niin suuri, että omalla salilla ympäristö luo lisäpaineita menestykselle? En tiedä. Niin monia asioita en tiedä. Ja mitä graduoinnin jälkeen? Taas seuraavissa treeneissä oli samantien uusia asioita, jotka eivät meinanneet sujua sitten millään.

Mitä siis kendo on tehnyt elämälleni? Nykyisin heilutan puista keppiä 150 kertaa päivässä 7 päivää viikossa, käyn treeneissä ja talkoissa vähintään joka toinen päivä… No mitäs se terveydelleni on tehnyt? Kendon aloittamisesta tähän päivään olen laihtunut 23 kiloa. Se on aika paljon se. Treeneissä käydessä tulee aina niin nöyrä olo. Yli vuoden aktiivitreenaamisen jälkeen yhä tulee aina vain täysin uusia asioita, joilla saa rasittaa päätänsä ihan tolkuttomasti. Jos kendo on muuttanut minun elämääni näin paljon reilussa vuodessa, niin sopii miettiä miten se on muovannut näiden isojen danien elämiä ajan saatossa…

Kiitos kendon, olen jo nyt elämäni kunnossa. Fyysisesti ja henkisesti. On aika ottaa askel seuraavalle vuodelle kendon parissa.

 

Paluu peruskurssille

Peruskurssi on pyörähtänyt käyntiin hyvin ja uusia innokkaita harrastajia on mukavasti myös muksu- ja junnuryhmässä. Ja pakko myöntää, uudet harrastajat ovat nopeasti oppineet kendon perusasioita ja päässeet hyvin vauhtiin.

Sen lisäksi että peruskurssi on uusille harrastajille portti kendon, iaidon ja jodon maailmaan, on se hyvä mahdollisuus myös vanhemmille harrastajille taitojen syventämiseen, vaikka treenivuosia on kertynyt jo enemmän.

Peruskurssilla opetettiin miten kote-lyönti otetaan vastaan ilman suojia

Peruskurssiharjoituksiin tarvitaan aina avustajia, mutta se on hyvä hetki myös perusasioiden kertaamiseen, vai voiko joku sanoa osaavansa täydellisesti askeltyön ja peruslyönnit? Bogullisten harjoituksissa asiat tehdään monesti nopeammalla tempolla ja tekniikat ovat monimutkaisempia, jolloin perusasioihin ei aina riitä aikaa eikä huomiota. Mutta kuitenkin kaikki rakentuvat näiden perusasioiden päälle ja jos ne eivät luonnistu, eivät luonnistu uudet tekniikatkaan ja kokonaisuus hajoaa.

Peruskurssilla vanhemmat harrastajat joutuvat ajattelemaan heille tuttuja asioita eri näkökulmasta ja miettimään asioita uudelleen. Miten voisin selittää oikean otteen shinaista niin että peruskurssilainen sen ymmärtää? Täytyy myös oppia näkemään mitä toinen harrastaja tekee lyönnissään tai askeltyössään väärin ja osata korjata asia, ei vain todeta tekemistä vääräksi.  Avustajan pitää myös ymmärtää mitkä asiat ovat liian vaikeita peruskurssilaiselle ymmärtää vielä siinä vaiheessa ja korjata asioita tämän tason mukaisesti. Näiden taitojen avulla pystyy korjaamaan myös omaa tekemistään ja analysoimaan miksi omat lyönnit eivät onnistu ja kehittymään lajissa eteenpäin.

Varsinkin nyt kun rakennamme vasta uutta salia, on harjoitusmahdollisuuksia rajallisesti ja lähes kaikki aika menee peruskurssin treeneihin. Mutta kenenkään kendokan ei kannata ajatella pitävänsä puolta vuotta taukoa vaan osallistua aktiivisesti peruskurssiharjoituksiin ja tulla kertaamaan niitä tärkeitä perusasioita!

Kauneinta kendoa tekevät juuri ne, ketkä ovat peruskurssin käyneet jo kymmeniä kertoja. Palaa siis rohkeasti peruskurssille!

Rubikin kuutio

Onnistunut tekniikka on kuin Rubikin kuutio: siinä on monta osaa jotka pitäisi saada loksahtamaan kohdilleen. Voisi ajatella vaikka niin, että yksi tekniikan osa-alue (vaikkapa jalkatyö) olisi yksi kuution sivuista. Jotta sivun saa valmiiksi, pitää saada aikaan rivejä, jotka taasen muodostuvat paloista.

Jalkatyössä rivejä voisivat olla esimerkiksi vaikkapa kamae, seme ja tobikomi. Nämä rivit koostuvat paloista, jotka voisivat olla teknisiä yksityiskohtia (esimerkiksi miten jalat toimivat tobikomissa). Mitä enemmän näitä paloja saa kohdilleen, sitä paremmalta jalkatyö alkaa näyttää.

Mutta tekniikan osa-alueet, aivan kuten kuution sivut, eivät ole erillisiä. Yhden palan siirtäminen vaikuttaa myös muihin sivuihin. Kun keskittyy liikaa johonkin tiettyyn tekniseen yksityiskohtaan, sotkee helposti muuta tekemistään. Onneksi tämä toimii myös toiseen suuntaan – kun jonkin asian saa toimimaan kunnolla, helpottaa se yleensä myös muiden tekemistä. Kun jalat toimivat, on käsienkin helpompi toimia. Kote ja kuutio

Rubikin kuution ratkaisemisessa paremmaksi tuleminen vaati jatkuvasti enemmän harjoitusta. Kuution ratkaisemiskilpailuissa kilpailijoilla ei ole varaa tehdä yhtään väärä siirtoa, sillä huiput ratkaisevat kuution sekunneissa. Kendossa tekniikan saaminen paremmaksi vaatii aina vain pienempien yksityiskohtien hallintaa. Kuitenkin samalla kaiken aikaisemman pitäisi pysyä kasassa. Kuution ratkaisijallekaan ei ole iloa nopeasta siirtotekniikasta, jos samalla sotkee koko kuution.

Eräs hyvä tapa koota Rubikin kuutio on tehdä aluksi tietty kuvio, josta lähdetään etenemään järjestelmällisesti vaihe vaiheelta kohti ratkaisua. Kendossa tämä voisi tarkoittaa ensin perusteiden oppimista (esimerkiksi peruskurssin käyminen) ja sen jälkeen etenemistä harjoitusten ohjaajien ohjeiden mukaisesti. Tuttu ohjaaja tietää yleensä parhaiten tyypilliset virheesi ja sen, mitä juuri sinun tulisi harjoitella päästäksesi eteenpäin. Toki on hyväksi tutustua myös muiden opetukseen, esimerkiksi leireillä. On huomionarvoista, että Rubikin kuutiota ei normaalisti kasata sivu kerrallaan, vaan rivi kerrallaan. Tämä pätee myös kendossa: eteneminen vaati kehittymistä kaikilla osa-alueilla.

Oppiminen ei yleensä tapahdu lineaarisesti, vaan useimmissa tapauksissa hypähdyksittäin. Kun tahkoaa tietyllä taitotasolla tarpeeksi kauan, tapahtuu jossain kohtaa jokin (tietoinen tai tiedostamaton) ymmärrys asiasta, yksityiskohdat ikäänkuin vain loksahtavat kohdilleen, minkä jälkeen edessä on jälleen joukko uusia haasteita.

Aivan kuten Rubikin kuutiossa, saat rivin valmiiksi ja edessä on uusi rivi.

Jännittää

Edellisen kirjoitukseni lopulla pohdin rentouden merkitystä. Jatkan nyt vähän siihen liittyen jännityksestä, löpisen myös perjantain treeneistä ja sunnuntaina pidetystä graduoinnista (omalta osaltani).

(Seuraava teksti on kirjoitettu ovelasti kahdessa osassa, ensimmäinen osa lauantaina 28.4. ja toinen graduoinnin jälkeen sunnuntaina 29.4)

Osa 1

Perjantaisissa treeneissä käytiin tulevaa graduointia läpi, tehtiin samat asiat mitä sunnuntaina tullaan kysymään, vieläpä graduoinnin-omaisesti, eräänlainen kenraaliharjoitus siis.

Tekniikka meni, sanoisinko ”ihan kivasti”, ei erityisen huonosti tai erityisen hyvin. Ongelmana oli jännitys. Jännitin aivan käsittämättömästi, sen oikein huomasi lihaksissa. Tästä johtuen olin kirikaeshin jälkeen jo aivan puhki, kyllä, yhden men-kirikaeshin jälkeen. Uchikomissa taisi mennä kaksi ensimmäistä lyöntiä jotenkuten, sen jälkeen loput todella kankeasti – happi loppui, lihakset olivat jumissa ja rentous kadoksissa. Hapen loppuminen kyllä ihmetytti, normaalisti kun pystyy uchikomissa helposti tekemään 3-4 lyöntiä ensimmäisellä hengityksellä, nyt onnistui 2. Lihasten jännitys lienee tässäkin syypäänä.

Palautteessa sanottiin suorituksen olleen sellainen noin 70% normaalista suorituksesta. Tämä pisti miettimään, että kumpi sitten onkaan se oikea tasoni? Alisuoritinko nyt, vai ylisuoritanko ”normaaleissa” treeniolosuhteissa? Tämä aihe vaatisi ihan oman kirjoituksensa, joten en puutu siihen sen enempää.

Miksi sitten jännitin? En tiedä. Ympärillä oli pelkkiä tuttuja treenikavereita ja tekniikat vanhoja tuttuja. Ei mitään syytä jännittää. Vielä kun pesäpalloa pelatessani pelinjohtajani piti minua pelaajana jonka ”pää ei jäädy” tiukoissakaan tilanteissa ja RUK:ssa sain kehuja päätöksenteosta paineen alla, tuntuu moinen jännittäminen todella oudolta.

Treenien loppuaika treenattiin ”normaalisti” samoja asioita ja homma alkoi taas sujua.

Osa 2

Olin graduointivuorossa viimeisenä, olin myös ainoa kyseistä arvoa suorittava. Muiden suorituksia katsellessa sai hieman ajatuksia pois tulevasta omasta osuudesta. Siinä oli myös aikaa tarkastaa omat varusteet (varusteiden säätäminen, tarkastaminen ja muu niiden kanssa nysvääminen on minulle tapa keskittyä, niin kendossa kuin monissa muissakin asioissa). Pian edellinen ryhmä olikin valmis ja minut kutsuttiinkin eteen. Jännitys alkoi tiivistyä, mutta onnekseni huomasin olevani kuitenkin huomattavasti rennompi kuin kaksi päivää aikaisemmin. Ehkäpä tästä tulee sittenkin jotain.

Kamae-to… Siitä se alkaa…

Paria minuuttia myöhemmin se oli sitten ohi. Paikallani istuskellessa, odottaessani omaa palautevuoroani kävin mielessäni läpi suoritustani. Kirikaeshi meni mielestäni hyvin, muuten en sitten ollutkaan niin tyytyväinen suoritukseeni, vaikkakin se oli kyllä parempi kuin perjantainen superjännityskenraali. Ja ei muuta kun raadin eteen mars.

Palaute oli yllättävää. Se oli huomattavasti parempi kuin osasin odottaa. Huomautettavaa toki oli, mutta paljon vähemmän kuin odotin. Erityisesti yllätti silti palautteen positiivisen osuuden määrä. Graduointitilaisuuden jälkeen eräs raatiin kuulunut mainitsi, että monesti kokelaat tuntevat suoriutuneensa huonommin kuin todellisuudessa suoriutuivatkaan. Näin tässä taisi juuri käydä. Joka tapauksessa, nyt sitä sitten ollaan taas yhtä kyu:ta korkeammalla ja vieläpä hienolla palautteella. Palautteen tuoma hyvä mieli jatkuu edelleen ja tuo varmasti lisää treenimotivaatiota.

Nyt voisi oikeasti käyttää ilmaisua ”tästä on hyvä jatkaa”.

Ashisabaki, jalkatyö (ja sen vaikeus)

”The most important part of kenjutsu is foot mastery.”

Suriashi, okuriashi, ayamiashi, hirakiashi, tobikomi-ashi, fumikomi-ashi… Kendossa erilaisilla jalkojen toiminnoilla on monia nimiä, kuten muissakin Japanilaisissa lajeissa. Uskaltaisin jopa sanoa, että kaikissa lajeissa, vanhoista koryu-koulukunnista modernin budon kautta vaikkapa nyrkkeilyyn, keihäänheitoon tai jääkiekkoon, harjoittelu aloitetaan jalkatyöstä.

Tuskinpa kukaan kyseenalaistaa jalkatyön tärkeyttä, ilman sitähän joko vain seisoisimme paikoillamme, tai kamaemme hajoaisi joka kerta liikkuessamme. En lähde kuitenkaan tässä pohtimaan jalkatyön merkitystä tämän enempää, vaan keskityn sen toteuttamiseen. Kohta.

Ihminen oppii kävelemään noin vuoden ikäisenä. Voisi jopa luulla, että hieman pidempään tällä pallolla talsineet osaisivat jo kävellä kunnolla. Näin ei näytä silti olevan. Työskennellessäni maan suurimmassa kuntokoulussa, en voinut kuin ihmetellä sitä jalkavaivojen määrää johon törmäsin. Jo lyhyen (noin 5 kilometrin) totuttelumarssin jälkeen useilla henkilöillä oli jalat siinä kunnossa etteivät voineet tehdä oikein mitään. Kaipa syynä on tämä yleinen liikkumisen väheneminen vuosien saatossa. Onneksi toki oli myös suuri joukko niitä, joilta käveleminen vielä onnistui.

Itse asiaan, eli jalkatyöskentelyyn kendossa: näyttää ja kuulostaa helpolta, mutta kun itse alkaa tekemään niin…

Okuriashia treenatessa vasen jalka yrittää työntää eteenpäin, mutta tuntuu, että mitään liukumista ei tapahdu oikean jalan osalta. Sama juttu taaksepäin mentäessä, jalkojen toiminnot vain vaihtuvat, oikea yrittää työntää jne. Tuntuu kuin liu’utettava jalka olisi liimattu lattiaan. Missä on kaikki se keveys mitä juuri peräänkuulutettiin? Vastaus on treenissä.

Eilisissä treeneissä harjoiteltiin paljon jalkatyötä. En ole oikeastaan tainnut peruskurssin jälkeen harjoitella näin paljon jalkatyötä yhdessä treenissä, vaikka ennen jokaisen treenin alkua muutamia harjoitteita teenkin*. Jalkatyöskentelyssä omaa kehitystään voi olla vaikea seurata, jalkoja ei voi jatkuvasti katsoa itse. Lisäksi, mitä paremmin jalkatyö sujuu sitä vähemmän se hyppii silmille. Eilen pääsin useassa kohdassa treenaamaan jalkatyötä peilin edessä. Siinä huomasi, että kyllä sitä eteenpäin on tultu, mutta vielä on paljon parannettavaakin. Treenin lopulla teimme men kirikaeshia maksiminopeudella. Parissa viimeisessä liikkuminen, varsinkin taaksepäin, tapahtui kuin itsestään. Fiilis oli tavattoman hieno, nyt kun tuon liikkumisen saisi onnistumaan joka kerta.

Seuraavaksi tobikomiin. En tiedä mistä se johtuu, mutta tehdessäni paikaltani pelkän tobikomin (+mahdollisesti lyönnin), tuntuu liike uskomattoman kankealta ja tehottomalta. Tobi tarkoittaa lentämistä, eikä siitä kyllä ole tietoakaan. Aluksi ajattelin sen johtuvan siitä, että liikkeestä tobikomi on helpompi tehdä. Kuitenkin, esimerkiksi viime viikolla treenatessamme debana-meniä, onnistui tobikomi vallan mainiosti ihan paikaltaan. Se lähti räjähtävästi ja nopeasti. Myöhemmin samoissa treeneissä ji-geikon jälkeen tobikomejani jopa hieman kehuttiin.

Yhteistä kahdella edellisellä kappaleella on, että molemmissa tekniikka tuntui yksinään suoritettaessa suorastaan huonolta (en tiedä näyttikö se siltä), mutta osana toista harjoitusta se kuitenkin sujui (= tuntui sujuneen) huomattavasti paremmin. Uusi teoriani on, että kyse on rentoudesta. Niin nopeassa kirikaeshissa, debana-wazassa kuin ji-geikossakin on pakko olla rento, muuten siitä ei tule mitään. Kaikkien kohdalla oltiin myös treenin jälkipuolelle, joten rentoutta tuli myös sitä kautta. Rentona myös jalkatyö onnistuu. Kun taas tehdessäni ainoastaan jalkatyötä, saatan keskittyä siihen ”liikaa” ja rentous katoaa. Toisin sanoen, korvienvälissä ne ongelmat piilevät.

* Oma viimeaikojen suosikkini on johdettu peruskurssilla tutuksi tulleesta neljään suuntaan liikkumisesta. Otan okuriashin johonkin neljästä pääsuunnasta tai niiden väliin jäävästä neljästä välisuunnasta, minkä jälkeen askeleella palaan keskelle. Aina välillä koitan lähteä välittömästi otetun askeleen jälkeen tobikomi-ashilla eteenpäin. Harjoitus toimii paremmin, mikäli on joku kaverina antamassa signaalin siitä, milloin tehdä tobikomi. Mielestäni tämä harjoitus pakottaa kivasti vasemman jalan olemaan jatkuvasti hyvässä asennossa, hieman samaan tapaan kuin perinteisessä ”kaksi eteen, yksi taakse”-harjoituksessa, jonka aikana pyrin tunnustelemaan onko vasen jalka sellaisessa asennossa, että sillä voisi lähteä liikkeelle.

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site