Blogiarkistot

Artikkeli: Koichiro Ooshige – Valmentajamme MM-kisavuonna

Koichiro Ooshige – Valmentajamme MM-kisavuonna

Julkaistu Tengu -lendessä #4/1997

Koichiro Ooshige, Pori Jazz-leirin pääopettaja 2015

Onkohan Suomen kendoon muodostumassa ”eteläisten senseiden perinne”? Kuten Kagoshimalainen Onda sensei on Ooshige senseikin kotoisin Japanin eteläisistä osioista, Kyushun Miyazakista. Aivan tarkkaan ottaen on Kagoshima hänenkin synnyinpaikkansa.

Aiempaa kokemusta länsimaalaisista 42-vuotiaalla senseillä on ollut vain vähän. Niimpä ZNKR:n viesti Suomeen lähdöstä tulikin hänelle yllätyksenä. Miyazakin piirin poliisijoukkue ja kotiväki, vaimo sekä tytär ja poika (lukiolaiskendoka) saivat luvan toivottaa hyvää matkaa 7. danilleen! Ammattilainen on kuitenkin aina ammattilainen, joten ensimmäinen asia, jonka suomalaiset saivat kuulla oli: Kiotoon lähdetään voittamaan. Ja maajoukkueen harjoittelusta saa koko muu porukkamme oivan piristysruiskeen.

Sodan tuhot vaikuttivat pitkään 1950-luvulle ja Koichironkin kotiolot olivat niukat. Miyazakilaiset tunnetaan Japanissa vantterina ja voimakkaina mutta lempeäluonteisina ihmisinä. Lapsuuden aika opetti Koichiron arvostamaan myös kärsivällisyyttä ja säästäväisyyttä, ominaisuuksia, jotka eivät mene hukkaan hänen opettaessaan viikottain pieniä lapsia. Kendo tuli hänen elämäänsä ala-asteen viidennellä. Urheiluharrastuksen suhteen oma valinta olisi ollut baseball, mutta koska isä oli kendoka, poika pantiin kendo-dojolle!

Voi kuitenkin olla, että seuraavalla sensein kertomalla tapauksella oli vaikutuksensa nuoren Koichiron myöhempiin vaiheisiin:

Ylä-asteella hänen oma koulunsa edellisvuotinen joukkue oli voittanut kummatkin jokavuotiset piirikohtaisista tasokilpailuista. Nyt oli Koichiron joukkueella puolustettavanaan voitonlippu, sempaiden esimerkki velvoitti. Mutta ensimmäinen kilpailu hävittiin! Sempait olivat tietenkin vihaisia, mutta suurisuinen Koichiro meni oitis lupaamaan, että toinen kisa kyllä voitetaan. Tilanne sai aikaan suuren hämmennyksen joukkueessa. Monet sanoi, että mitäs menit lupaamaan, saat itse hoitaa koko homman. Koko joukkueen jatko oli katkolla ja moni lähtikin. Mutta 5 kaveria sentään jäi. Nämä viisi aloittivat hirmuisen treeniputken ja kun kilpailupäivä sitten koitti, he voittivat! Palkintoseremonioiden hetkellä kaverit sanoivat Koichirolle että mene sinä ensimmäisenä, sinun ansiotasi koko voitto onkin!

Sensei, millaista työnne on Miyazakissa?

Toimin Miyazakin liikkuvassa poliisissa, kendossa piirin päävalmentajana (myös judojoukkue on). Niimpä tärkein tehtäväni, normaalin poliisintyön ohella, on piirini kendojoukkueen valmentaminen mahdollisimman hyväksi. Kun asetamme tavoitteemme on meillä mielessä vuotuinen poliisijoukkueiden kansallinen mestaruuskilpailu.

Miten Miyazakin poliisijoukkue on pärjännyt viime vuosina?

Vuonna 1995 olimme kolmansia ja viime vuonna 8. parhaan joukossa. Miyazakilla on Shinkage ryu’n kotiseutuna pitkät kendoperinteet, budo on näytellyt merkittävää osaa historiassamme. Miyazakin kendojoukkueet ovat voittaneet kolmesti peräkkäin tärkeitä kansallisia kilpailuja ja viime vuonna muuan neiti Atsuko Kai valittiin Osakan joukkueeseen, jossa hän voitti kansallisen naisten lukio-mestaruuden yksilökilpailussa.

Mitkä piirteet kendossa olivat mielestänne etusijalla ammattilaisuranne alussa?

Kendon muodot tekivät jo varhain minuun voimakkaan vaikutuksen ja se käytöksen kohteliaisuus, jonka kendoharjoittelu toi mukanaan. Toinen merkittävä seikka oli esteettinen kauneus. Kendon kamae on kaunis ja liikunta on kaunista, samoin oikein suoritetut iskut. Vaikka siis aloitin vastentahtoisesti kendon, lajin kauneus vei mukanaan. Olen kokenut pääseväni kendon kautta aivan erikoislaatuisella tavalla osalliseksi Japanin kulttuurista ja olen iloinen voidessani siirtää sitä opetuksellani uudelle sukupolvelle. Opetan poliisitoimeni ohella viikottain lapsia, joiden iät vaihtelevat 6:sta 15:sta. Tällä nuorten dojolla muuten näkyy myös länsimaalaisia, noin 30-vuotiaita Japanissa asuvia amerikkalaisia, jotka eivät voi harjoitella esim. poliisidojolla. Tänä päivänä on mielestäni etusijalle nousemassa kysymys ja haaste kendon säilyttämisestä alkuperäisenä. Kuinka voimme siirtää kendon tulevaisuuteen sitä muuttamatta.

Oletteko kiinnostunut kobudosta?

Toki olen kiinnostunut, mutta aika ja kädet eivät riitä kaikkeen tekemiseen. Minulla on päätoimi poliisina, kilpailuvalmennus ja vielä nuorten opetus. Kaiken lisäksi Miyazakissa on tällä hetkellä vaikeata löytää elävää kosketusta kobudoon sillä ainut tietämäni harrastaja asuu Kagoshimassa.

Mihin keskitytte tällä hetkellä omassa harjoittelussanne?

Haluan ensi alkuun sanoa että oma osaamiseni on hyvin vähäistä. Kendossa oppiminen on jatkuvaa ja opiskelulle ei ole loppua. Tällä hetkellä pyrin kuitenkin tavoittamaan rauhan ja järkkymättömyyden sydämeeni vastustajan edessä. Kävi tämä semensä kanssa päälle kuinka ärhäkästi tahansa, koetan pitää itseni tyynesti koossa: ho-shin… Tämä ei rajoitu kendoon vaan koskee koko elämää, sitä voi ja tulee tavoitella joka hetki.

Kuinka voi mitata omaa edistymistään?

Ainoa tapa on luultavasti saada palautetta ottelussa tai harjoittelussa. Epäsuorasti siten, että huomaat itse saavasti pisteen aiemmin vaikealta vastustajalta. Tai sitten suoraan, jos joku sanoo sinun edistyneen. Ainoa, joka voisi näin tehdä omalla dojollani on oma opettajani Kai sensei, 8. dan kyoshi.

Millaisia kendokoita ovat lähitulevaisuuden mestarit?

Esimerkkeinä voisin mainita Eigan-veljekset ja Miyazakin-veljekset ja Haradan Tokiosta, joka menestyi hyvin Japanin mestaruuskilpailuissa jo 1995. Samoin mainittakoon Nabeyama Tsukuban yliopistosta. Kaikkia heitä yhdistää se päämäärätietoinen tapa, jolla he harjoittelevat. Totta kai nämä ovat sporttisia nuoria, mutta menestykseen tarvitaan myös päätä ja intohimoa harjoitteluun. Nykyisin on taas sääntönä vapaa osallistumisoikeus mestaruuskilpailuihin dan-asteeseen katsomatta, tässä jokin aika sitten karsimaan pääsivät vain vähintään 6. danin haltijat.

Millaiset ovat länsimaalaisen ihmisen mahdollisuudet todella edistyä budossa?

Mitään suoranaista estettä kehittymiselle ei ole. Onhan teillä vankka kroppa ja kaikki mitä tarvitaan. Ainoa vakava puute on monien erilaisten harjoituskumppanien puute. Se on suurin esteenne kehittymiselle. Se, että olette kookkaampia ja painavampia ei merkitse mitään. Jalkatyö on kaiken perusta. Pitkä harjoitus, jonka äsken teimme saattaa vetää joiltakin lantionseudun kipeäksi. Mutta uuttera jalkatyön harjoittelu merkitsee varmaa edistymistä.  Minua hämmästytti se kelpo liikkuminen, jota sain nähdä heti ensimmäisissä harjoituksissa. Muistakaa, että tärkeintä on oppia asiat ruumiilla.

Aivan ovella odottavat Kioton MM-kisat (3/97). Kaikille Euroopan maille ne ovat  todellinen huipputapahtuma. Mitkä mahtavat olla japanilaisten isäntien tavoitteet?

En ole käynyt kysymässä ZNKR:n virkamiehiltä, mutta oletan että tärkeintä on tarkistaa kendon taso maailmanlaajuisesti ja samalla antaa eväitä sen parantamiseen entisestään. Tärkeintä on kuitenkin ystävyyden ja kontaktien lujittaminen. Vaikka WKC kilpailuna poikkeaa Japanin omasta kansallisten kilpailujen sarjasta, on varmaa, että kaikki arvostavat Japanin joukkueen pääsyä ja siinä menestymistä. Vastaavasti on menestyminen myös länsimaisille joukkueille mitä mainioin suositus.

Mainokset

Passiivisuus voittaa aina(?)

Seuraa avautumista. Miksi kendo-shiaissa voittaa helpoiten torjumalla ja olemalla passiivinen? Sanotaan että kendon periaatteisiin kuuluu, ettei ole ainoastaan puolustusta vaan torjunta johtaa aina hyökkäykseen. Ojiwaza ei ole odottelua vaan aloitteellista toimintaa jossa vastustaja pakotetaan toimimaan niin, että ojiwazaa voi suorittaa. Mutta ovatko nämä vain korulauseita?

Liian usein käy niin, että toinen (tai molemmat) ottelija ainoastaan odottelee toisen tekevän aloitteen. Ja kun se toinen tekee jotain, nopeasti suojaus päälle kun ei itse oltukaan valmiina. Tätä mallia jatketaan kunnes jompikumpi (tuurilla?) onnistuu saamaan pisteen ai-menillä(!) tai näykkäisy-kotella. Mitä tapahtui aktiiviselle ojiwazalle? Ja 1-0 asemassa se puolustustaistelu vasta alkaakin. Shinaita vain eteen ja välillä ovelia do-torjuntoja käsivarsilla. Itse ei varmasti tehdä aloitetta, kyllä se aika kohta loppuu.

Minulle on seurassamme opetettu, että jigeikossa ei torjuta. Jos kaveri tekee hyvän lyönnin ja osuu, ei oteta sitä pois häneltä. Kun itse hyökätään, annetaan hyökkäykseen kaikki välittämättä mahdollisista vastatekniikoista. Sutemi, hyökkäykseen ”sitoutuminen” ja kaiken antaminen on myös kendon perusperiaatteita. Tehtäessä jigeikoa tällä tavalla molemmat osapuolet saavat siitä paljon irti. Molemmat yrittävät olla aloitteellisia ja hyökätä. Molemmille tulee onnistumisia ja epäonnistumisia. Molemmat lyövät ja tulevat lyödyksi. Syntyy ”hyvää kendoa”, jossa näkee hienoja tekniikkoja eikä epämääräistä nuhjuamista.

Graduoinneissa näkee yleensä tämän suuntaista kendoa. Ainakin tulisi nähdä. Suoritin kesällä 1. danin ja tuossa graduoinnissa molemmat jigeikoni olivat mielestäni juuri tässä mielessä ”hyvää kendoa”. Ei pelätty tulla lyödyksi. Molemmissa jigeikoissa molemmat osapuolet tekivät aktiivista kendoa, hakivat asetelmia, loivat paikkoja ja suorittivat hyökkäyksiä. Kiitokset vielä uudestaan molemmille pareille!

Toki joskus myös kilpailuissa näkee tätä mystistä ”hyvää kendoa”, mutta turhan usein enemmistö kilpailijoista ottelee erittäin puolustusvoittoisesti – ainakin omasta mielestäni. Kun kaksi tasaväkistä kendokaa kohtaavat, on normaalia että ottelu näyttä tasaiselta eikä huimia tapahtumia ole paljon. Kuitenkin, tälläisessäkin tilanteessa voi aistia ottelijoiden lähestymistavan ja asenteen. Ovatko he siellä puolustamassa vai hyökkäämässä? Hyökkääminen ja aktiivisuus eivät välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi olla jatkuvasti lyömässä kakarigeikomaisesti. Se tarkoittaa sitä, että yritetään hakea asetelmia ja luoda paikkoja.

Oma ”ongelmani” on, että yritän tehdä shiaita kuin jigeikoa. Totta kai on olemassa runsaasti tekniikkoja, esimerkiksi nidan-wazaa, jotka toimisivat (ainakin periaatteessa) torjujia ja odottelijoita vastaan. Itse en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä, että pärjäisin niillä ja iloisella sekä aktiivisella kendolla shiaissa. Mutta yritän kuitenkin, en halua lähteä vain torjumaan. Ehkä juuri tästä johtuen en ole koskaan voittanut shiaita tuloksella 1-0. Kaikki voittoni ovat joko 2-0 tai 2-1. Itseasiassa, olen hävinnytkin shiain tuloksella 0-1 ainoastaan kerran, muut tappioni ovat olleet 0-2 tai 1-2.

En tiedä onko olemassa tilastotietoa asiasta, mutta omien havaintojeni mukaan ensimmäisen pisteen tekijä on erittäin vahvoilla shiaissa. Tappioasemasta voittoon nouseminen on haastavaa paitsi henkisesti, myös ihan puhtaasti teknisesti. Johtoasemassa olevan on suhteellisen helppo passailla, torjua ja pelata aikaa, näyttäen silti muka-aktiiviselta. Henkilökohtaisesti olen pari kertaa onnistunut nousemaan 0-1 tilanteesta 2-1 voittoon. Nämä kerrat ovat ehkäpä yksiä hienoimpia shiai-kokemuksia.

Tietysti johtoaseman puolustaminen on järkevää, mutta on eri asia kuinka sen tekee. Mikäli pystyy johtoasemastaan huolimatta pysymään aktiivisena, saattaa onnistua pakottamaan vastustajan puolustuskannalle.

Tämän vuoden SM-joukkuekisassa eräässä ottelussa pääsin 1-0 johtoon, mutta jatkoin aktiivista kendoa ja yritin tehdä toisen pisteen. Hävisin 1-2. Tuo ottelu on kuitenkin yksi hauskimmista joita olen otellut. Jos olisin vain jäänyt kuluttamaan aikaa, ei tuota hyvää muistoa olisi jäänyt.

Passiivisessa, puolustavassa ja torjuvassa kendossa kiteytyvät mielestäni shikai, kendon neljä sairautta: yllätys, pelko, epäilys ja epäröinti/hämmennys. Odotetaan toisen tekevän aloitteen koska ei luoteta omaan tekniikkaan tai ei tunneta vastustajan tyyliä (epäilys), mutta ei sitten ollakaan valmiina toimimaan (yllätys). Ei hyökätä määrätietoisesti (epäröinti), kun pelätään toisen tekevän vastatekniikkaa (pelko).

Tulevana viikonloppuna kisataan Kyu-Cup täällä Porissa. Toivottavasti kisoissa nähdään aktiivista kendoa!

Shiai, reigi ja yleisö

Kendokilpailuissa osanottajien käyttäytyminen on todella hallittua ja maltillista. Kumarrukset tehdään hyvästä asennosta ja täsmällisesti. Pisteiden jälkeen ei nähdä villejä tuuletuksia. Ottelun loputtuakin kumarrukset tehdään kunnolla. Häviäjä ei katkaise shinaitaan tai heittele varusteitaan. Voittaja ei hypi riemusta.

Kaikki tämä on mielestäni kendon hienoutta. Se kuvastaa kontrollia, itsekuria ja kunnioitusta, niin vastustajaa, tuomareita, kisatapahtumaa kuin koko lajia kohtaan.

Monessa muussa lajissa kumarrukset ovat enää nopeita nyökkäyksia joiden ajaksi hädin tuskin edes pysähdytään, saati sitten ollaan hyvässä asennossa. Ottelun häviäjä saattaa ”unohtaa” kumarrukset kokonaan. Tuomarin päätöksiä vastaan protestoidaan avoimesti. Varusteet ovat päällä jotenkuten ja ottelun jälkeen niitä heitellään joko ilosta tai harmituksesta johtuen.

Mutta ei kendossa. Se, miksi etiketti on säilynyt kendossa on varmasti monen asian summa – ja ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa.

Kendokilpailuissa niin tuomarit, toimitsijat kuin ottelijatkin noudattavat etikettiä. Mutta, entäs yleisö? Tarvitseeko yleisön noudattaa sitä? Mikä on sopivaa käytöstä kisatapahtumassa?

Nopeasti ajateltuna herää kysymys: miksi yleisön tarvitsisi noudattaa tietynlaista käyttäytymissäännöstöä? Eiväthän katsojat välttämättä edes tunne kendon reihoa. Toisaalta, onko yleisön joukossa paljonkin kendoa tuntemattomia henkilöitä? Veikkaanpa ettei aivan hirveästi. Suurin osa on varmasti kendokoja itsekin. Ja onhan monissa muissakin lajeissa yleisölle käyttäytymisnormeja, esimerkiksi tenniksessä ja golfissa. Tiedotuskin onnistuu helposti, sisäänkäynnille kyltti johon listattu pari oleellisinta kohtaa.

Millaista sitten olisi sopiva käytös yleisölle? Seuraavissa omia mielipiteitäni.

Kun tuomarit ja ottelijat suorittavat kumarruksia, tulisi yleisön mielestäni hiljentyä. Samoin seuraavia otteluja kuulutettaessa, sillä pienemmissä kisoissa harvoin on äänentoistojärjestelmiä käytössä.

Ottelun aikana mielestäni sopivinta kannustusta ovat tilanteenmukaiset aplodit. Hyvät suoritukset palkitaan aplodeilla. Myös aloituksen (kun toiminta alkaa tai jatkuu) jälkeiset aplodit ovat mielestäni ok. Kuitenkin mielestäni kannustuksen tulisi liittyä ottelun tapahtumiin, eikä olla tasaista pauhantaa taustalla.

Huudot, buuaukset, vihellykset ja vastaavat eivät mielestäni kuulu kendo-otteluun. Spontaanit ”oooh” -kohahdukset hienojen suoritusten jälkeen hyväksyttäköön.

Kokonaan oma asiansa ovat esimerkiksi kameroiden salamavalot.

Koska ottelijoilta vaaditaan hillittyä käytöstä on mielestäni sopivaa vaatia sitä myös yleisöltä. Sana kunnioitus tulee taas mieleen. Ottelijat tekevät parhaansa ottelussa, säilyttäen silti kokoajan kontrollin. Mielestäni on asiallista, että yleisö kunnioittaa ottelijoita ja kisatapahtumaa käyttäytymällä sen arvoisesti.

Monissa urheilulajeissa kannustamisesta on kasvanut kokonaan oma katsomokulttuurinsa. Ja onhan se eittämättä hienoa, kun tuhannet kannattajat kannustavat yhdessä joukkuettaan. Joihinkin lajeihin se sopiikin. Mutta, urheilussa pelaajilla ei ole samanlaista käyttäytymisnormistoa kuin kendo-shiaissa ottelijoilla. Kendo on kuitenkin budoa, joten yleisönkin tulisi käyttäytyä sen mukaisesti.

5-nations kokemus

Joitain ajatuksia mitä heräsi, kun olin harjoittelemassa tuomarointia 5-nations turnauksessa, on jo kadonnut. Olisi pitänyt kirjoittaa asiat ylös heti kun pääsi kotiin, mutta kiire mukamas yllätti jälleen kerran.  Mutta…koetetaan herätellä harmaata massaa pääkopassa ja katsotaan mitä nousee pintaan.

Aloitetaan positiivisista fiiliksistä. Oli itselle todella hienoa päästä keskittymään tuomarointiin useamman tunnin rupeamassa ja etenkin kun ottelut käytiin sellaisella tasolla, ettei voinut antaa keskittymisen herpaantua hetkeksikään kentällä ollessaan. Tälläiset mahdollisuudet tuomaroinnin harjoitteluun ovat itsellä harvassa ja olin _MG_6167todella tyytyväinen päästessäni sen käyttämään. Päivä oli itselle todella antoisa. Kentällä kilpailijana ollessa asiat näki yleensä hyvin musta-valkoisina, eihän tuo ollut piste, tuo varmasti oli piste, tuomarit on puusilmiä. Tuomarina työskentely tuo shiaihin jonkinlaista…suvaitsevuutta, tai asioiden katsomista laajemmasta näkökannasta. Asiaa on vaikea selittää, sillä on se tunne joka kehittyy kun näkemyskin kehittyy. Jos on kehittyäkseen.

Muuta positiivista joka tulee mieleen on Eurooppalaisten ottelijoiden (lähinnä tosin miesten) yhä kehittyvä fysiikka. Ottelijat ovat todella urheilijoita, urheilijoiden kunnolla ja voimalla ja reaktioilla varustettuja. Ja tämä urheilija-sanan positiivisimmassa mielessä. Tämä on varmaankin piirre jossa Eurooppalaiset saavuttavat japanilaisia kaikkein eniten ja olikin hienoa nähdä kuinka voimallisesti lyönteihin mentiin koko kropalla. Tästä seuramme jäsenet voisivat ottaa oppia paljonkin.

Mutta ei niin hyvää etteikö jotain vähemmän hyvääkin. Sanan urheilu ikävimmätkin puolet alkavat yhä enemmän puskea esiin kendon shiaissa. Miesten ottelut olivat välillä kuin jatkuvaa kote-hippaa, shinaita vaan poikittain ja koetetaan räppäistä koten suuntaan ja taas shinai poikittain ettei vaan omaan koteen osuisi. Ensimmäinen tuomarikierrokseni kentällä sisälsi kuusi otteluja ja niissä saldona oli kaksi hansokua ja yksi piste. Kuudessa ottelussayksi piste! TYYYYLSÄÄÄÄÄÄ! 🙂 Aika kultaa muistot, mutta kun kauan sitten Suomen miesten maajoukkue voitti EM-hopeaa, päättyivät kaikki ottelut joko 2-0 voittoon tai 0-2 tappioon. Nykyinen tyyli voittaa tekemällä vain se mitä minimissään vaaditaan voittoon, ei kerää suuria hurrauksia yleisöstäkään. Mutta…kukin tyylillään. Ajat muuttuvat ja tekijät myös.

Kaikenkaikkiaan siis kuitenkin hyvin antoisa päivä. Mutta, kendon katsominen paikan päällä on aina parempaa kuin sen katsominen netistä ja sen takia ihmetyttikin ettei katsomossa ollut enempää kendon harrastajia. Jos haluaa oppia tekemään hyvää ja oivaltavaa keikoa, on kuitenkin nähtävä myös kilpa-kendoa ja varastettava sieltä tekniikoita omaan käyttöön.  Sen tähden, ensi kerralla kun tälläinen tapahtuma järjestetään, kaikki katsomaan kisoja ja samalla ottamaan oppia omaa kendoa varten.

Dan-Cup ja SM-joukkuekilpailut 2014

Viikonloppuna oteltiin Helsingissä Dan-Cup ja SM-joukkuekilpailut. Seuraavassa hieman omia tuntemuksiani kisoista.

Dan-Cup, kootut selitykset

Melko tuoreena 1. kyuna tein lauantaina ensiesiintymiseni Dan-Cupin alemmassa sarjassa. Tavoitteenani oli kerätä kokemusta, päästä poolista jatkoon ja tietenkin sen jälkeen mahdollisimman pitkälle. Tavoitteet eivät oikein toteutuneet sillä jäin pooliin ja kaikki otteluni olivat suht’ lyhyitä. Loput lauantaista menikin katsellessa ja seurakaveria kannustaessa.

Dan-Cup 2014, palkitut

Dan-Cup 2014, palkitut

Ensimmäinen otteluni oli myös lyhyin. Siinä lyötiin oikeastaan kaksi ai-meniä, joista molemmissa minulle nousi yksi ja vastustajalle kaksi lippua. Taisi siinä pari hyökkäystä olla pisteiden välissä. Toinen ja kolmas eivät olleet aivan yhtä lyhyitä ja sain niissä jopa hieman jotain tehtyäkin, mutta vastustajat olivat niissäkin vahvempia ja veivät voitot.

Sitten niihin selityksiin. Arpaonnelle ei voi mitään, mutta ainakin omasta mielestäni poolini oli erittäin kovatasoinen. Lisäksi poolin muut ottelijat olivat ottelutyyliltään itselleni erittäin hankalia vastustajia.

Onneksi seurakaveri pärjäsi ylemmässä sarjassa huomattavasti paremmin ja saikin ansaitun Fighting Spirit -palkinnon.

Joukkue-SM, mopolla moottoritielle

Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, on joukkuesarja mielestäni kendokilpailuista se suurin ja mahtavin. Lisäksi joukkukilpailut ovat myös tunnelmaltaan huimia.

Porista lähti SM-kisoihin tänä vuonna melkoisen kokematon kuuden hengen joukkue. Joukkueessamme oli yksi dan-arvoinen kendoka, muuten mentiin kyu-porukalla. Mahtuipa joukkueeseen myös yksi juniori joka oli ensimmäisissä aikuisten kisoissaan! Joukkueen kokemattomuudesta johtuen, oli joukkuekisassa tavoitteena lähinnä kokemuksen kerääminen ja hauskanpito.

Joukkue-SM 2014, palkitut

Joukkue-SM 2014, palkitut

Ensimmäisen ottelun poolissa voitimme. Omassa ottelussani sain aikaan kaksi men-pistettä ja olin muutoinkin tyytyväinen suoritukseeni.

Toisen pooliottelun hävisimme. Ottelut olivat tiukkoja ja mielestäni pelkät numerot eivät kerro koko totuutta. Oman otteluni hävisin 1-0. Ottelu oli itseltäni päivän huonoin, enkä oikein varsinkaan alussa saanut tarvittavaa terävyyttä tekemiseeni. Sain kuitenkin loppua kohden pari hyvää osumaa perille, mutta ne eivät sitten kumminkaan olleet aivan riittävän hyviä ipponeiksi. Ipponeista puheenollen, ippon kahdesta vastustajan hansokusta oli kyseisessä ottelussa melko lähellä. Vastustajani sai hansokun ottelualueen ulkopuolelle ajautumisesta ja häntä huomautettiin väärästä tsubazeriaista (kädet olivat ylhäällä ja osuivat shinaini terään). Toista hansokua hän ei kuitenkaan saanut.

Pääsimme kuitenkin poolista toisena jatkoon. Puolivälierässä joukkueemme jatkoi hyviä otteita, vaikka hävisimmekin voitoin 4-1.

Oma vuoroni koitti 2-1 tilanteessa, joten olin pakkovoiton edessä. Ottelu itsessään oli omalta osaltani hyvä, sain tehtyä melko hyvin omaa kendoani ja ottelu oli luonteeltaan sellainen joista itse pidän. Jos ottelu ei olisi ollut niin ratkaisevassa asemassa, ei tappio todennäköisesti olisi häirinnyt pahasti, sillä ottelin hyvän ja hauskan ottelun. Vastus oli parempi pistein 2-1.

Täytyy myöntää, että kun pääsin istumaan takaisin omalle paikalleni rivissä, niin piti siinä hetki keräillä ajatuksia. Olisi ollut mahdollisuus siirtää ratkaisu taishoille, mutta se ei onnistunut.

Joukkueemme taival päättyi siis puolivälieriin, mikä oli mielestäni joukkueeltamme – jossa oli ainoastaan yksi dan-arvoinen – oikein hyvä suoritus. Hävitytkin ottelut olivat ainakin minun mielestäni tasaisia. Aivan mitaleille ei kuitenkaan tällä kertaa ylletty.

Sekalaisia ajatuksia ja havaintoja kisoista

Kuten aina kendokisoissa, oli paikalla hyvä ja tiivis tunnelma. Varsinkin sunnuntaina myös fyysisesti, sillä joukkuekisan poolivaiheen aikana oli salin reunoilla välillä melko ahdasta. Käytössä ollut pienempi lämmittelysali kuitenkin paikkasi ongelmaa.

Pari huomiota hansokuista. Näin ainakin kerran tai kaksi annettavan hansokun, kun ottelija koski oman shinainsa teräosaa ennen lupaa. Näitä tilanteita sattuu kaikissa kisoissa, mutta harvoin olen nähnyt niistä annettavan hansokua. Tällä kertaa niin kuitenkin tehtiin, mikä on mielestäni hyvä asia. Entä voisiko koko ottelun jatkuneesta väärästä tsubazeriaista antaa suoraan hansokun tai huomauttaa aikaisemmin? Kyseessä oli kuitenkin SM-kisat, ei Kyu-Cup. Sekä shinain terän koskeminen, että väärä tsubazeriai ovat kuitenkin säännöissä selkeästi kiellettyjä.

Eräänä seikkana muiden joukossa seurasin viime aikoina paljon puheenaiheena olleen sanpomamorin käyttöä. Ja sitähän näkyi paljon.

Porin joukkue SM-kisoissa

Porin joukkue SM-kisoissa

Mitä kisoista jäi käteen? Lauantai meni itselläni pitkälti penkin alle, mutta sunnuntaina sujui hieman paremmin. Kaksi kolmesta ottelusta oli aivan hyviä ja varsinkin puolivälieräottelu jäi hyvin mieleen. Viikonloppu myös muistutti kuinka jännittävää ja hauskaa joukkuesarjassa otteleminen on. Kokemusta lähdettiin hakemaan ja kyllä sitä taidettiin jonkin verran kerätäkin.

Kiitokset kisaviikonlopusta kaikille mukana olleille!

Kendon kilpailusäännöt ajan kourissa

Viimeaikoina kendokisoja seuratessa on noussut uudenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia kendon ottelusäännöistä. On varmaankin totta, että säännöt ovat jo sen verran vanhat että niitä pitäisi päivittää ja täydentää. Ennenkaikkea länsimaisten ihmisten uudenlaiset ajatukset ja tulkinnat säännöistä ovat tehneet niistä puutteellisia. On myös joitakin sääntöjä joita koetetaan japanilaisten opettajien toimesta kovasti tuoda esiin ja saada käytäntöön, vaikka käytöntä omassa maassa ja korkeimpien danienkin otteluissa on erilainen. Seuraavaksi joitain kysymyksiä ja ajatuksia kendon kilpailusäännöistä joihin olisi kiva saada vastaus.

6WKC5

– Miten niin ei aiuchia? Kilpailusäännöissä selvästi sanotaan että pistettä ei anneta jos kyseessä on aiuchi. Länsimaisessa miekkailussahan näitä jatkuvasti tarkastetaan hidastuskuvan perusteella ja pisteitä jätetäänkin antamatta sen perusteella, että kyseessä oli samanaikainen pisto. Miksi sitten nykyään opetetaan että ei ole aiuchia? Ei käy järkeen.

– Miten niin ipponissa ei tarvitse tehdä fumikomia samalla hetkellä kun shinai osuu? Tulkinta, että kun kilpailusäännöissä kohdassa yuko-datotsu ei mainita fumikomia lainkaan, voidaan antaa piste vaikka lyöjän jalka olisi lyötävän mahan edessä on jotenkin vaan ristiriidassa sen kanssa mitä leireillä ja peruskurssilla opetetaan ipponista? Ja tämä ei ole minun mielipiteeni, vaan olen kuullut tälläisen lausunnon tulleen minua ylemmältä taholta. Mitä tälläinen ajattelu tarkoittaa kun ajatellaan yksilön ja lajin kehittymistä pidemmällä aikajänteellä?

– Saako pisteen jos lyö oikeaan kohtaan kypärää, vaikka sen löisi suoraan takaapäin? Tämänlainen ajatus sai selkeää kannatusta viimeisten Combat Gamesien jälkeen. Onko kyseessä valikoima siitä minkälaista kendoa haluaa tehdä? Pieni tiivistelmä tarinasta jonka kaikki voitte lukea täältä: Be a bushi . Kendon kilpailusääntöjä laadittaessa eräs opettaja oli sitä mieltä, että shinain pudottamisesta pitäisi antaa vastustajalle suoraan ippon. Kysyttäessä asiaa Chutaro Ogawalta tämä vastasi, että on kyse soturin armosta. Haluatko lyödä aseetonta vastustajaa? Etkö silloin ole vain murhaaja? Jos kyse on sinulle kenjutsusta jossa tapat vastustajan armotta, tai urheilusta jossa on vain tärkeintä osua vastustajaan ensimmäisenä, asiassa ei ole mitään ongelmaa. Tottakai lyöt kun pieninkin mahdollisuus löytyy, on se sitten vaikka takaapäin. Pitääkö alkaa itsenäisesti kehittämään kypärään suojia lyönneiltä takaapäin?

– Järkeä siihen tsubazeriaihin. Sinulla voidaan antaa varoitus vääränlaisesta tsubazeriaista tai komentaa wakare jos viivyt siinä liian kauan tekemättä mitään. Mutta, jos pompit ulos ja sisään tsubazeriaista, se ei ole tsubazeriaita ja sinulle ei voida antaa varoitusta? Samoin miekkojen ristiminen ura-puolelta ja siten vastustajan lyömisen estäminen on täysin normaalia nykyään myös japanilaisissa kisoissa, oli ottelijat sitten vaikka kahdeksansia daneja.

Uusimmassa Kenshi247 blogin artikkelissa on kuitenkin ilahduttavia uutisia! Sanpomamorista alettaisiin antamaan hansoku! Loistavaa, tälläistä juuri kaivataan. Sanpomamorihan on kun nostetaan vasenta kättä ylös niin että blokataan samalla niin men-, kote- kuin do-lyöntikin. Henkilökohtaisesti toivon erittäin vahvasti, että tälläinen sääntö tulisi voimaan. Se tekisi kendosta huomattavasti kauniimpaa ja mielenkiintoisempaa.

Vajaan puolentoista vuoden kuluttua ovat seuraavat kendon MM-kisat Japanissa Tokiossa. En todellakaan kadehdi niitä jotka siellä tuomaroivat. Jo edellisten kisojen jälkeen nähtiin valtaisa innostus youtube-tuomarointiin ja hidastusten perusteella tuomarointiin heti kisapäivien päätyttyä. Myös Japanilaisten itsensä valtavat paineet voittaa nuo kisat joka tasolla, saattavat heijastua tuomareihin ja heidän päätöksiinsä. Koreassa ollaan jo ilmeisesti kokeiltu systeemiä jossa managerilla on oikeus haastaa tuomarien päätös ja tarkastuttaa tilanne videoinnista ja kokemus ei ole ollut ollenkaan negatiivinen.

On kuitenkin selvää, että shiai on muuttumassa yhä urheilullisemmaksi ja kauemmaksi vaikkapa graduoinneissa esitettävän kendon ihanteista. Tulee olemaan erittäin mielenkiintoista seurata, miten jatkossa nämä kaksi eriytyvää suuntaa saadaan toimimaan saman lajin alla.

Periksi ei anneta milloinkaan

Vaikka otsikko onkin suoraan Porin Ässien kannatuslaulusta, tämä kirjoitus ei käsittele Ässien voittamaa mestaruutta, vaan periksiantamattomuutta.

Suomalaiseen identiteettiin yhdistetään usein tietynlainen itsekuri, sinnikkyys ja tahdonvoima, lyhyesti: sisu. Japanilaisilla on myös samankaltainen termi, makejidamashi, joka viittaa periksiantamattomuuteen. Tällaisesta sinnikkäästä asenteesta on tietysti apua monilla elämän saroilla, mutta uskoisin että budossa se ovat erityisen tärkeää.

Miksi?

Koska budolajit eivät ole helppoja. Näennäisesti pienen asian oppiminen voi vaatia lukemattomia toistoja. Budoa ei opi kuin tekemällä ja kokemalla. Eteenpäin pääsee kun tietää, miltä se oikea suoritus tuntuu ja onnistuu saavuttamaan sen tunteen uudestaan. Se vaatii paljon työtä ja sisua.

Budossa periksiantamattomuus näyttäytyy monilla osa-alueilla.

Kun on ongelmia jonkin tekniikan kanssa, pitää vain jaksaa harjoitella kärsivällisesti. Jokaisella on varmasti ollut hetkiä, jolloin jokin tekninen seikka ei vain onnistu sitten millään. Tällöin tarvitaan paljon harjoitusta ja joskus voidaan tarvita uutta näkökulmaakin ongelmaan. Joka tapauksessa, ongelmasta ei pääse eroon muuten kuin jatkamalla sen parissa kunnes se on ylitetty. Ja kun ongelmasta pääsee yli, kehitystä tapahtuu.

Rankkojen harjoitteiden (esimerkiksi uchikomigeiko) lopulla jaksaminen on pitkälti kiinni korvien välistä. Kun tulee tunne, että voimat on jo käytetty, pelkällä sisulla jaksaa vielä tehdä ne pari viimeistä lyöntiä. Ja kun se viimeinenkin lyönti on tehty kunnolla, pitää vielä malttaa säilyttää zanshin loppuun asti, ei kannata pilata hyvää suoritusta lopettamalla sitä ennenaikaisesti. Jos harjoittelee kunnolla loppuun asti, löytää itsestään uusia voimia ja harjoituksen jälkeen on todella hyvä fiilis.

Tasaväkinen shiai on todellinen henkien taisto. Nousu 0-1 tappioasemasta 2-1 voittoon on hieno osoitus periksiantamattomuudesta ja antaa todellisen piristysruiskeen omaan tekemiseen. Tappioasemassa ei saa vaipua tappiomielialaan vaan sisuuntua ja jatkaa eteenpäin. Encholle venyvissä otteluissa mentaalipuolen asema korostuu entisestään.

Tässä oli vain muutama esimerkki periksiantamattomuudesta budon parissa. Esimerkkejä voisi keksiä vaikka kuinka paljon.

Jos yrittää, on mahdollisuus onnistua tai epäonnistua. Mikäli luovuttaa eikä edes yritä, ei ole edes mahdollisuutta onnistua.

Tehkäämme siis parhaamme ja kannustakaamme toisiamme samaan. Periksi ei anneta milloinkaan!

Tampereella kilpailua harjoittelemassa

Minun piti kirjoittaa tämä kirjoitus jo heti Tawastia cupin jälkeen, mutta aika näin kesällä menee niin nopsaan, että aikaa kirjoittamiselle ei vain tahdo niin helpolla löytyä. Mutta kuten aikaisemmassa blogikirjoituksessa jo kerrottiin, oli meitä meidän seuran jäseniä edustamassa tämän vuoden Tawastia-cupissa lähes kymmenkunta. Enemmänkin olisi mahtunut mukaan ja toivottavasti jatkossa uusia jäseniä tuleekin mukaan kokeilemaan myös tätä kendon osa-aluetta.

Tawastia-cup 2013

Tawastia-cup 2013

Tälläiset vähemmän viralliset ja ei-niin-vakavamieliset kisat ovat erinomainen tapa tutustua shiaihin. Itse olin ensi kertaa harjoittelemassa kilpailua juuri tämänkaltaisissa harjoituksissa ja juuri Tampereella. Ensimmäinen piste ja ensimmäinen voitto ovat yhä muistoissa tuosta tapahtumasta. Vaikka kisa sinänsä olikin siis harjoittelu-shiai, oli nähtävissä että shinaita puristettiin välillä ihan tosissaan. Vielä enemmän olisi toivonut, että ottelijat olisivat ottaneet tämän kisan mahdollisuutena kokeilla asioita ja rentoutuneet hieman, joskus se voisi yllättää ja tuoda parhaan tuloksen.

Jotta ottelijat saisivat parhaan mahdollisen hyödyn tälläisestä päivästä, olisi kiva että jatkossa matseja purettaisiin hieman enemmän heti kun ne ovat mielessä. Ottelijoita voisi haastaa enemmän ajattelemaan: miksi teit noin? Miksi sinua lyötiin? Miksi sinä onnistuit? Nyt jotkin tekniikat jotka ovat vielä liian vaikeita aloitteleville tasoille ovat turhan vallitsevia ja käymällä läpi niitä ja niiden haasteita, saataisiin ehkä otteluista tasokkaampia ja vähemmän mustelmia tuottavia. Tälläisistä tekniikoista yleisin on hiki-waza, jos voidaan puhua varsinaisesta tekniikasta vielä vasta kendon aloittaneiden sitä shiaissa yrittäessä. On varsin ikävää katseltavaa kun hiki-do:ta lyödään ilman minkäänlaista tilaisuutta lyöntiin, tai hiki-meniä lyödään alaspäin niin että niskat notkuvat. Kun ottelijoiden toimia käytäisiin enemmän läpi, ja myös itse pisteiden vaatimuksia, saataisiin toivottavasti aikaan kaikille nautittavampaa kendoa.

IMG_1268Tuomaroinnin harjoittelu oli myös mukavaa näin pienessä ja epävirallisessa kisassa. Nyt oli aikaa antaa palautetta tuomareille ja uskon että he olivatkin niitä jotka kenties eniten päivästä saivat. Kun joutuu oikeasti miettimään, oliko lyönti piste ja miksi se ei kenties ollut piste, alkaa ymmärtämään omia lyöntejäkin paremmin.

Kaikenkaikkiaan oikein nautittava kendopäivä Tampereella. Kiitos Fudo Kamaen jäsenille sen järjestämisestä ja hatunnosto Tampereen uusille harrastajatytöille jotka uskalsitte tulla matsaamaan isoja, pahannäköisiä miehiä vastaan 🙂 Toivottavasti pian myös meidän seuran uudet jäsenet ottavat mallia ja osallistuvat leireille ja kilpailuihin.

Tawastia Cup 2013

Lauantaina kilpailtiin Tampereella Tawastia Cup vuosimallia 2013.

Päivän aluksi opetettiin ensikertalaisille kuinka ottelualueella toimitaan, tuomareiden merkkejä ja muita shiai-asioita. Sen jälkeen pidettiin yhteinen alkulämmittely. Itse kilpailut koostuivat joukkuekisasta sekä alemmasta ja ylemmästä yksilösarjasta. Sarjojen jälkeen oli ohjelmassa vielä jigeiko ja loppuseremoniat. Kisojen päätarkoitus oli antaa niin ottelijoille kuin tuomareillekin lisää kokemusta shiaista.

Porilaisittain kisat menivät mainiosti. Joukkuekilpailussa Porin joukkueet ottivat kaksoisvoiton. Alemmassa yksilösarjassa Poriin tuli kultaa ja pronssia, ylemmässä yksilösarjassa hopeaa. Lisäksi Poriin matkasi myös Fighting Spirit -palkinto.

Oma kisaurakkani alkoi joukkuekisalla. Aluksi oli selkeästi vähän kankeutta omassa tekemisessä, ensimmäisessä ottelussa (toista Porin joukkuetta vastaan) jäin kyllä täysin jalkoihin. Tuntui etteivät jalat ja kädet liiku yhtään niinkuin haluaisi. Mutta kyllä se otteleminen siitä lähti taas sujumaan kun sai pari ottelua alle. Osasyynä kankeuteen voi toki olla se, että viimeaikoina on keskitytty oman dojon rakentamiseen.

Alempaan sarjaan en osallistunut, joten se meni omia kannustaessa ja otteluita seuratessa.

Ylemmässä sarjassa oma tekeminen oli hieman parempaa kuin joukkuekisan alussa ja ylsinkin finaaliin asti.

Yleishuomiona ainakin minusta tuntui siltä, että päivän aikana nähtiin paljon jogai hansokuja (ottelualueen ulkopuolelle astuminen).

Olen pääosin ihan tyytyväinen suoritukseeni kisoissa. Joukkuekilpailussa en ollut varsinkaan kahdessa ensimmäisessä ottelussa parhaimmillani, mutta toisaalta tulos oli hyvä. Ja kyllä ylemmän sarjan hopeaankin voi ihan tyytyväinen olla. Erityisen tyytyväinen olen kuitenkin tekemiini pisteisiin, sillä tein kaikki pisteeni (hansokuilla saatuja ipponeja lukuunottamatta) men-lyönneillä. Muutos viime vuoden kyu-cupiin oli melkoinen: silloin tein 7 do-pistettä, 3 kote-pistettä ja vain 2 men-pistettä. Men-lyöntien parantaminen onkin ollut yksi omista teemoistani viimeaikoina ja nivoutunut pitkälti jalkatyön parantamiseen. Siksi men-pisteet lämmittivät mieltäni erityisesti.

Päivän lopuksi pidettiin vielä jigeiko, jonka aikana ainakin itse sain tehtyä monta hyvää keikoa.

Kaiken kaikkiaan päivä oli mielestäni oikein onnistunut. Me lähdimme tapahtumaan tavoitteena saada paljon otteluita ja kokemusta erilaisista vastustajista. Tämä mielestäni täyttyi hyvin, sillä itselleni kertyi vajaat kymmenen shiaita ja toinen mokoma jigeikoa.

Kiitokset järjestäjille, tuomareille, ottelijoille, jigeiko-pareille ja kaikille muille tapahtumaan osallistuneille. Toivottavasti tapahtuma järjestetään myös ensi vuonna.

PS Muistakaa osallistua blogikisaan!

Kilpailemaan?

Reipas kuusi kuukautta sitten kirjoitin tähän blogiin ensimmäisistä kisoistani. Tällä kirjoituksella yritän puolestaan kertoa, miksi kisoihin kannatta lähteä, ja samalla innostaa muita lähtemään omiin ensimmäisiin kisoihinsa.

Shiai on osa kendon harjoittelua. Mielestäni jokaisen tulisi ainakin kokeilla kilpailemista. Shiaissa oma taso todella punnitaan: kuinka hyvin pystyt tekemään omaa kendoasi paineenalaisena.

Vaikka shiai on kilpailu, on se samalla myös oppimistapahtuma. Se onkin mielestäni tärkeä syy kisoihin osallistumiseen. Shiaissa mielestäni kulminoituu tavallaan se, että harjoittelijalla on vastuu omasta kehityksestään. Ohjaajat voivat antaa neuvoja ja korjauksia, mutta jos niistä ei ota opikseen, ei kehitystä tapahdu. Kun olet ottelualueen valkoisten viivojen sisäpuolella, olet omillasi. Kukaan muu ei voi tehdä mitään puolestasi. Silloin on pakko luottaa omaan tekemiseen ja antaa kaikkensa. Shiai kertoo missä ovat omat vahvuutesi ja toisaalta missä on edelleen parannettavaa. Hyvä harjoittelija tietenkin analysoi suoritustaan, ottaa siitä saadusta tiedosta kaiken irti ja pyrkii kehittämään itseään. Seuraavissa kisoissa voi sitten katsoa, kuinka paljon kehitystä on saanut aikaan.

Shiai on mielestäni myös oikeasti kivaa ja antaa hienoja kokemuksia. Aluksi jännittää, mutta ottelun alettua on keskittyminen täysin itse tekemisessä. Kun kaksi tasaväkistä kendokaa yrittää parhaansa, aistii siitä syntyvän tunnelman ja latauksen. Mitään ei saa ilmaiseksi ja sen yhdenkin pisteen tekeminen vaatii paljon. Hyvän suorituksen tekeminen shiaissa on todella palkitsevaa. Ottelun jälkeen taas on väsynyt ja tietyllä tapaa vapautunut olo, vaikka pian pitääkin valmistautua jo seuraavaan otteluun.

Joukkuekilpailu on kendokilpailujen suola. Otteleminen joukkueelle antaa vielä pienen lisälatauksen tekemiseen. Et ottele vain itsellesi, vaan myös muille. Joukkuekilpailun etenemisen seuraaminen omaa vuoroasi odotellessa, tai oman vuoron jo ollessa ohi, on jännittävä kokemus. Joukkuekilpailuun sisältyvä hieno joukkuhenki on mielestäni jo itsessään kokemisen arvoinen.

Omien ja joukkuekavereiden otteluiden lisäksi kisoissa näkee tietysti myös suuren määrän muiden otteluja.

Eli: kisoihin kannattaa lähteä. Niistä on hyötyä oman kendon kehittämisen kannalta ja ne tarjoavat hienoja kokemuksia. Itse otteluiden lisäksi kisoissa on myös sosiaalinen puoli. Kisapaikalla on hyvä tunnelma ja siellä tapaa harrastajia ympäri Suomea (ja maailmaa).

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site