Blogiarkistot

Uudella innolla syksyyn?

Taas on se aika kun peruskurssit alkavat ja uusia harrastajia tulee lajin pariin. Kuitenkin jälleen tänäkin syksynä olisi kiva nähdä niitä vanhoja harrastajiakin kesän jälkeen, kun useamman kuukauden harjoituksissa kävi jälleen kerran vain se ”vanha kaarti” joka ei osaa pysyä poissa salilta. IMG_3272

Jos ja kun kuitenkin tulette jälleen harjoituksiin niin tarvitsette siinä jonkin verran tervettä järkeä sekä itsekriittisyyttä, kendokondis kun ei ehkä ole kaikkein korkeimmillaan heti alkuun ja jos koetatte hypätä heti mukaan kaikkiin treeneihin ja täydellä teholla voipi väsy yllättää aika äkkiä. Silloin käy kuin usein uusissa asioissa, alkuinnostus lopahtaa liian pian kun treenaaminen olikin kovin rankkaa eikä pelkästää kivaa kuin ennen taukoa.

Joten koettakaa jotain tälläistä. Tulkaa alkuun mukaan peruskurssin harjoituksiin. Kahdet treenit viikossa, ei niin intensiivisellä tasolla ja harjoitusten vetäjä osaa varmasti arvostaa enemmän osaavia  mukana harjoituksissa hyvinä motodacheina aloittelijoille. Kun hommaan pääsee taas sisälle niin korvataan toiset peruskurssitreenit normaaleilla bogutreeneillä, joissa muistetaan pitää maltti mukana ja rakentaa sitä kendokuntoa pikkuhiljaa. Kun nämäkin alkavat sujua voitte siirtyä pariin normitreeniin sujuvasti ilman että kynnys on niin suuri. Olette pikkuhiljaa antaneet perustan rakentua jälleen ja on helpompaa harjoitella ja viikko viikolta kasvattaa omaa tekemisen intensiteettiä. Tällä tavoin huomaatte syksyn aikana kun kunto paranee, kilot karisee ja jopa Suomen pimenevä syksy näyttää valoisammalta…no viimeinen ehkä vaikeampaa saavuttaa.

Tulkaa mukaan jälleen treenaamaan, mutta antakaa itsellenne aikaa. Jos koetatte hypätä heti tekemään samalla vauhdilla ja intensiteetillä kuin ne jotka ovat harjoitelleet koko kesän teette ainoastaan itsellenne hallaa. Kukaan ei vaadi teitä tekemään yli oman kuntotason, eikä kukaan katso pahalla jos välillä täytyy vetää henkeä hieman pidempään. Te tiedätte kuinka hienon harrastuksen olette kerran jo aloittaneet…tehkääpä hyvin ja aloittakaa se uudelleen uudella innolla.

Mainokset

Toiminnallista markkinointia

Porin kendoseura oli tänäkin vuonna mukana toista kertaa Porissa järjestettävässä Nuori Pori harrastaa -tapahtumassa, joka on Porin vapaa-aikaviraston ja paikallisten yhdistysten yhteistyössä järjestetty tapahtuma mitä alkuun panemassa oli viime vuonna myös seuramme omaa väkeä. Tänä vuonna tapahtuma keräsi Kirjurinluotoon noin 2 000 kävijää, joista suurin osa oli kohderyhmän mukaisesti tietenkin lapsia ja nuoria.

Tapahtuman tarkoituksena on näyttää, että alueella on paljon harrastustoimintaa mikä sopii pienillekin lapsille! Kohderyhmän takia esittelypisteiden toivotaan olevan myös toiminnallisia, koska lapsia ei niinkään kiinnosta laput, esitteet ja pelkät kuvat vaan he haluavat tehdä ja toimia.

Miten siis esittelet kendoa, lajia mitä eivät lapset ja nuoret tunne alkuunkaan? Esittelyn pitää olla toiminnallista mutta kuitenkin turvallista ja kaikille sopivaa. Esittelyn tarkoituksena on tietenkin saada uusia innokkaita harrastajia peruskurssille ja muksu- ja junnuryhmiin.

Kuva: Karhukuntien Nuorten Verkkolehti

Lapset saivat Nuori Pori harrastaa -tapahtumassa lyödä ilmapalloja rikki Tonin opastuksella. Kuva: Karhukuntien Nuorten Verkkolehti

Vuosia seuramme vetäjät ovat käyttäneet ilmapalloja Pitkis Sport -tapahtuman kendoleirillä ja tämä on ollut suuri hitti. Käytössämme Nuori Pori harrastaa -tapahtumassa oli noin 100 kappaletta ilmapalloja, mitkä loppuivat paljon ennen tapahtuman loppua. Vielä tämän jälkeen lapset tulivat kyselemään onko tämä se paikka missä saa lyödä ilmapalloja rikki? Ilmapallot vetoavat ja kun kerrankin saa vielä lyödä lujaa luvan kanssa, oli lapsia jonoksi asti yrittämässä ilmapallon rikkomista.

En voi väittää tätä todeksi, mutta uskon että toiminnalliset esittelyt lajista ovat tehokkaampaa markkinointia kuin mitkään julisteet tai flyerit. Vaikka pelkkien ilmapallojen rikkominen lyömällä miten sattuu voi olla aika kaukana todellisesta kendosta, saavat lapset tälla tavoin ensikosketuksen lajiin ja ymmärtävät mitä siinä tehdään: lyödään miekalla vastustajaa! Näin lapset saavat muodostaa oman mielipiteensä heti pitävätkö lajista, kun taas mainoksen nähdessä vanhemmat päättelevät lapsensa puolesta millaista kendo mahtaa olla.

Tapahtumissa, markkinoilla tai messuilla lajin esittelyn hyvänä puolena on myös kontakti suoraan toiseen ihmiseen. Nuori Pori harrastaa -tapahtumassa moni vanhempi oli yllättynyt että tarjoamme kendo treenejä kaikille yli 4-vuotiaille lapsille. Näin pystyimme heti selittämään mistä lasten harjoituksissa on kyse ja mistä ne koostuvat. Vanhemmat saivat asiasta siis enemmän tietoa kuin mitä olisivat ehkä saaneet esimerkiksi internet-sivuiltamme, jos olisivat koskaan sinne päätyneet.

Kendo, iaido ja jodo ovat Suomessa vielä hyvin tuntemattomia lajeja. Olen lähes poikkeuksetta joutunut aina selittämään mitä laji on kun olen kertonut sitä harrastavani. Sen takia meidän ja kaikkien muidenkin seurojen ympäri Suomea olisi hyvä näkyä lähes jokaisessa tapahtumassa, missä se vain on mahdollista! Näin ihmiset näkevät lajia ja oppivat muistamaan mitä se on, eikä laji ole vain yksi mystinen juttu lisää tässä maailmassa.

Vuosi miekan tiellä

Vuosi on hyvin mielenkiintoinen ajanjakso. Toisaalta aina näin loppuvuodesta tuntuu, että vuosi meni hyvinkin nopeasti ja huomaamatta. Kun taas alkaa muistelemaan, mitä kaikkea kuluneena vuotena on tapahtunut, tuleekin huomattua että vuosi onkin yllättävän pitkä aika. Peruskurssigraduointi, bogun hankinta, ensimmäinen ji-geiko, tutustuminen kendon kilpailupuoleen, toinen graduointi, ensimmäinen kendoleirini, ensimmäiset kisat ja vielä kolmaskin graduointi mahtuu vuoden sisään. Venytän kuitenkin tekstini käsittelemää ajankohtaa parilla kuukaudella, jotta saan koko tähänastisen kendo-urani katettua. Tässä siis nuoren porilaisen tuoreen 4. kyun kendon harrastajan tarina kendon parissa ja mietteitä siitä, mitä kendo on saanut aikaan elämässäni.

1. Ensimmäinen askel
Kaikki alkoi todenteolla siitä, kun veljeni kanssa syksyllä 2011 menimme Porin Kendoseuran peruskurssinäytökseen. Veljelläni jo kendotaustaa olikin tuolloin, joten taustatyötä oli jo tehty jonkinverran, ja näytöksessä tulikin erityisen tarkasti seurattua niitä, joiden tiesi jo olevan ”isoja daneja”. Näytöksen jälkeen kävimmekin pyytämässä esitteitä eräältä näistä isoista daneista, ja tuolloin kyllä jännitti. Ja ensimmäisissä treeneissä vasta jännittikin. Jo ensimmäisten treenien alussa tiesin, että taival ei tulisi olemaan helppo, alku ei välttämättä tulisi olemaan nopea, ja pitkäjänteisyyttä tarvittaisiin. Uskoin kendon olevan minulle sopiva, mutta silti sitä jännitti, kuinka sitä todellisuudessa jaksaa. Olinkin onnekas, sillä oma peruskurssini oli erittäin motivoiva; muut kehittyivät nopeasti, ja en taatusti alkaisi olemaan ainut joka jää kehityksestä jälkeen. Vaikka sitä käytännössä omaan tekemiseen vain keskityttiin, niin kyllä siinä aina sivusilmällä tuli katsottua, miten se kaveri siinä vieressä vetää. Myös oma salimme Porin puuvillassa oli todella tunnelmallinen, se tuntui auttavan keskittymään. Tieto siitä, että vetäjät ovat tehneet tätä yhtä kauan kun itsellä on elinvuosia kertynyt, auttoi myös avaamaan silmiä: maailma on iso paikka jossa on paljon opittavaa.

Ja sitä uutta asiaa kendon parista löytyi. Aluksi jännitin olkapäistä niin tavattomasti, että oikean (kyllä, oikean) käden olkapääkin jo oireili vähäsen. Sitä alkoi ihan salin ulkopuolellakin miettiä, mitä sillä meinattiin, kun sanottiin että lyönti suuntautuu eteenpäin, ei alaspäin. Peruskurssilla treenejä oli kahdesti viikossa (ellen ihan väärin muista) ja treenejä kyllä odotettiin aina innolla. Aloin tuolloin myös lenkkeillä hieman, sillä kuntoni oli heikko, ja etenkin jalkatyötä tehtäessä alkoi usein jalat pettämään alta. Halusin uhrata treenien ulkopuolista aikaa treenaamisen tehostamiseksi ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Kendo oli siis jo soluttautunut arkielämääni; se toimi motivaattorina muutenkin hyödylliselle toiminnalle.

Kurssin lähestyessä loppuaan sitä alkoi kaveerata kanssatreenaajien ja vetäjien kanssa. Vetäjätkin alkoivat pikkuhiljaa tuntua vähemmän pelottavilta ja heille puhuminen alkoi jännittää hieman vähemmän. Kyllä se silti vieläkin jännitti. Ihan uuden tason jännitys kuitenkin saavutti vasta graduoinnissa. Olihan graduointi jälleen täysin uusi tilaisuus, jollaista ei koskaan aikasemmin ollut kokenut. Kovasti sitä toistettiin, että jos omalla tasolla suoriutuu, niin läpipääsy on varmaa. Se pistikin miettimään sitä, mikä on oma todellinen taso. Ja kylläpä sitä tulikin jännitettyä hirveästi graduoinnissa. Kaikinpuolin järisyttävä kokemus se ensimmäinen graduointi, tiedä sitten mikä siinä sai niin paljon jännittämään.

41800_7646046746_6795_n
2. Nyt ollaan pitkällä! Eiks?
Läpihän se graduointi sitten menikin, ja jo tuolloin tuli ajateltua, että kylläpä sitä ollaan tultu jo pitkälle. Todella pian graduoinnin jälkeen alettiinkin jo tilaamaan varusteita. Oma bogu. Ajatus tuntui kovin etäiseltä vielä graduoinnin jälkeenkin, mutta kyllä se todellisuus sieltä päälle puski nopeasti. Kyllä sitä nyt oma bogu on ostettava! Kuitenkin ennen kun omat bogut saapuivat, pääsimme kokeilemaan lainakamppeita, lähinnä tarea ja do:ta. Kyllä silloin olikin iso ja kankea olo! Kun panssarit oli puettu päälle, pääsimmekin harrastamaan do- lyöntien ihanuutta; ei ollut kerta eikä kaksi kun napautimme toisiamme täydellisesti ohi suojatun alueen! Ilo oli molemminpuoleinen ja hauskaa oli. Omat bogut toivat kuitenkin vielä yhden lisäalueen kendoon. Aikaisemmin kotona oli lähinnä hakama ja takki viikattuina pinossa ja shinaipussi huoneen nurkassa odottamassa. Kun oma bogu vihdoin saapui, se toi kendon edellistä enemmän arkipäivääni; bogu oli aina sisustuselementin roolissa näyttävällä paikalla kun se ei ollut mukana salilla. Se muistutti aina kendosta. Bogu on myös kohtuu iso investointi näin opiskelijabudjetilla, joten se lisäsi motivaatiota rajusti.

Vuosi taittui uudeksi, ja toi mukanaan nykyisin jo totutun rutiinin, mutta tuolloin uuden ja taas jännittävän asian. Treenien alussa tuli puettua tare ja do päälle, ihan itse! Myöhemmin myös kotet kädessä alettiin harjoittelemaan. Usein kuulee sanottavan, että kotet kädessä asiat olisivat hankalempia ja vaatisivat totuttelua. Itselläni tosin kotet tuntuivat heti mukavilta, ote shinaista tuntui paremmalta ja varmemmalta mutta kevyemmältä kuin ilman koteja. Menin kanssa asia ei ihan yhtä helppo ollut. Itse joudun korjaamaan näköaistiani keinotekoisin menetelmin, ja silmälasit olivat tuolloin ainoa konstini siihen. Lasit toivat lisää vaikeutta menin sitomiseen, ja kun men vihdoin oli päässä, tuntui se vielä oudommalta. Näkökenttä kaventui hieman, pää ei enää kääntynyt normaalisti ja se äänimaailma vasta erilainen olikin.

3. Tästähän se vasta alkaa oikeasti…
Tuolloin en olisi vielä uskonut, mutta tottapuhuen juuri menin pukeminen aiheutti suuren muutoksen elämässäni. Itselläni ei ollut helppoa tottua sen käyttöön. Treenit alkoivat käymään raskaiksi kun oli täysi varustus päällä, men tuntui aina olevan epämukavasti päässä, ja en halunnut viivästyttää treenejä omalla hitaalla menin pukemisella. Huonokuntoisena myös hengästyin hyvin nopeasti ja jouduin usein lopettamaan ennenaikaisesti, koska tuntui huonolta. Menin pukeminen ei suuremmin houkutellut tuolloin. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikeasti ongelmia kendon kanssa. Se pisti miettimään. Mikäs siinä nyt niin vaivasi? Aloin ratkaista ongelmia yksi kerrallaan. Puin menin päähäni kotona päivittäin, jotta siitä tulisi automaattisempaa ja nopeampaa. Korjasin vähän ruokavaliotani ja kuntoilin enemmän, jotta jaksaisin pidempään treeneissä. Näin sitä alkoi jo odottaa seuraavia rankkoja täysbogu-treenejä, sillä halusin nähdä, onko kehitystä tapahtunut. Ja kyllähän sitä pikkuhiljaa alkoi tapahtua samalla kun aloimme saada esimakua siitä, millainen on kendon fyysisempi ja kilpailullisempi puoli.

Samoihin aikoihin olikin alkanut jo uusi peruskurssi. Tämän peruskurssin menoa ei hirveästi tullut seurattua, sillä itselläkin oli niin paljon uusia asioita opittavana tuolloin. Kyllä siinä kuitenkin huomasi, että aika pitkä matka oli tultu niistä omista ensimmäisistä treeneistä. Samalla kun uudet kurssilaiset graduoivat ensimmäistä kertaa, tuli itselle aika suorittaa 5. kyu. Ja taas jännitettiin niin että hirvittää ajatellakkin. Ensimmäinen graduointini, jossa joudun tekemään ns. yksin; kukaan muu ei tekisi samaan aikaan, kaikki katseet olisivat minussa. Jälleen hirveän jännittämisen ja jäykistelyn jälkeen kuitenkin tuli taas päästyä läpi, vaikka välillä siihen ei uskonutkaan.

Kevääseen mahtui paljon sairastelua ja opiskelua, jotka haittasivat kendon tekemistä. Erityisesti hengitystien tulehdukset pitivät minut poissa treeneistä hyvin pitkään, ja tuolloin harmitti toden teolla. Silloin aloin tekemään kotona aktiivisesti subureita, kun raskaampi treenaaminen oli poissuljettu. Sitten kun sitä luuli parantuneensa ja palasi treeneihin niin eihän siitä mitään tullut, takaisin penkille katselemaan. Kyllä otti päähän. Kun taas vihdoin pääsin takaisin treenaamaan, oli kuntoni tippunut taas. Jigeiko alkoikin tehdä tulojaan treeniohjelmaamme. Harvassa oli ne kerrat kun jaksoin treenien loppuun asti; usein jouduin ottamaan hengähdystaukoja jo parin minuutin jigeikon jälkeen. Ja taas harmitti, mutta kyllä sitä kuntoa siitä alettiin uudelleen nostamaan, ja tämän eteen tuli tehtyä todella paljon töitä treenien ulkopuolella. Kendo alkoikin viemään ensisijaisen roolin; mm. keskiviikko iltojen opiskelija-aktiviteetit loppuivat osaltani kohtuu täydellisesti. Kaveripiirikin sen jo huomasi, että olin ihan hurahtanut kendoon.

4. Ikimuistoisia kokemuksia
Kesä alkoi tehdä tulojaan. Ja kesän mukana Porin Jazzleiri, johon lupauduin yövahdiksi koko leirin ajaksi. Tässä vaiheessa pyhitin kendolle siis tarvittaessa jo useiden päivien jaksoja. Jazzleiri olikin erittäin rankka kokemus. Öisin ei paljoa tullut nukuttua, ja treeneissä en jaksanut kunnolla, ja kun jaksoin, niin jalanpohjani iho petti. Treenejä ei kertynyt kuin neljät leirin aikana, mutta ne olivatkin sitten

SAMSUNGikimuistoisia treenejä. Jigeikoa kaukaa tulleiden isojen danien kanssa, Pruvostin hauskat opetukset… Kesän ehdoton kohokohta. Jazz- leirin innoittamana tein totaalisen remontin ruokavaliooni ja lisäsin oheisharjoittelun (josta muuten on hyviä kirjoituksia tässä blogissa) määrää rajusti. Alkoi tuloksiakin tulla.

 
Sitten olikin jo aika alkaa purkamaan niin rakkaaksi tullutta omaa salia puuvillalta jonkin muka kauppakeskuksentapasen vuoksi. Talkoita. Paljon talkoita. Joku voisi miettiä, että mitä sitä harrastuksen takia alkaa noin suurta työmäärää tekemään. Ja vielä palkatta. Mutta tässä vaiheessa sen jo tajusi itsekin; kendo oli jo enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa. Pitkään harrastamani toinen harrastuskin jo sai väistää kendon tieltä.

SAMSUNG
Vanhan salin purkutalkoot ja uuden salin kasaustalkoot veivät aikansa, ja treenaaminen siirtyi vuokratiloihin. Ohjaajamme väläytteli hieman mahdollisuutta osallistua Kyu cup- kisoihin Helsingissä. Saimme muutamat lisätreenivuorot kisoja varten, ja rankensin dieettiäni ja treenasin kovempaa kunnon kohentamiseksi, jottei kisamenestys jäisi kunnosta kiinni. Odotinkin kisoja tuolloin enemmän kuin mitään muuta. Kendo olikin jo suurin yksittäinen vaikuttaja elämässäni.

No ne kisat. Siellä sitten jännitys kohosi taas uudelle huipputasolle. Ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tasolla itse on. Se selviäisi pian. Yksilösarjassa pääsin kyllä alkupoolistani jatkoon mutta siihen se tyssäsikin sitten. Onneksi seuratovereilla meni yksilökisoissa paremmin, se toi toivoa myös omasta osaamisesta. Ehkä minulla kävikin vain huonoa tuuria yksilösarjassa. Yksilösarjaan osallistunkin lähinnä juuri sen takia, jotta olisi edes yksi aito ottelu alla ennen joukkuekisoja. Joukkuekisa olikin hyvin kiehtova. Sain todella hyvin muutettua jännityksen energiaksi ja olin aina todella innoisssani kun oma vuoroni koitti. Joukkuekisa oli hyvin antoisa minulle. Sitä ei voi korostaa riittävästi. Se, että oteltiin joukkueen puolesta, teki kisaamisesta todella hauskaa! Se, että jaksoin yhä todella pitkän päivän päätteeksi kuitenkin kaikki ottelut loppuun asti, kertoi siitä, että kuntoni oli todellakin parantunut roimasti. Se, että niitä pisteitä alkoi syntyä jokaisesssa ottelussa toi itseluottamusta tekemiseeni. (ja myös arkipäiväiseen elämään!) Ja pronssimitali joukkuekisasta tuntui ihan epäaidolta. Ei sitä tahdo vieläkään uskoa. Tuntuu siltä, että jos nyt, vaikka onkin kehittynyt, menisi samoja joukkueita vastaan, ei välttämättä mitalia tulisikaan. Jos Jazz-leiri oli kesän ikimuistoisin tapahtuma, niin nämä kisat ovat varmasti koko vuoden kohokohta.

joukkuekuva5. Toinen askel
Kisoista takaisinpäin matkatessa sitä autossa jo hieman mietiskelin kendon luonnetta. Kilpaileminen on ehdottomasti hienoa, mutta onko se syy miksi harrastan kendoa? Ei mielestäni, toki se luo terveitä itsensäkehittämisen haluja. Mihin ylipäätään oikein pyrin tällä kaikella treenaamisella? En tiedä, mutta se on hauskaa. Noh, kun kisojen jälkeen palattiin perustreenaamiseen, tulikin taas se niin tuttu tunne. Taas niin paljon uutta opittavaa. Taas kaikki on niin vaikeaa, ja tuntuu ettei mitään osaisi. Eikö uuden opittavan määrä koskaan lopu? Vuosi oli jo kulunut treenaamisen aloittamisesta, ja perusasiat tuntuivat jo itsestäänselviltä. Olisiko nyt vaikealta tuntuvat asiat vuoden päästä jo itsestäänselvyyksiä? Näyttäisikö tämänhetkinen tekemiseni vuoden päästä siltä, miltä tuolloin alkaneen peruskurssin tekeminen näytti minulle nyt? Ja nyt alkoi olla puhetta taas jo seuraavasta graduoinnista. Tässä vaiheessa vuosi alkoikin jo tuntumaan lyhyeltä. Juurihan sitä viidennen kyun suoritin!

Tuosta kyseisestä graduoinnista ei kauaa olekaan ehtinyt kulua, ja kuten jo kirjoittamastani ilemeekin, läpi siitäkin jotenkin kiemurreltiin. Tämä graduointi oli kahdella tavalla poikkeuksellinen: ensimmäistä kertaa graduoin oman salin ulkopuolella. Toiseksi, tällä kertaan en jännittänyt läheskään niin paljoa kun aikaisemmin. Mahtaakohan ympäristön vaikutus olla niin suuri, että omalla salilla ympäristö luo lisäpaineita menestykselle? En tiedä. Niin monia asioita en tiedä. Ja mitä graduoinnin jälkeen? Taas seuraavissa treeneissä oli samantien uusia asioita, jotka eivät meinanneet sujua sitten millään.

Mitä siis kendo on tehnyt elämälleni? Nykyisin heilutan puista keppiä 150 kertaa päivässä 7 päivää viikossa, käyn treeneissä ja talkoissa vähintään joka toinen päivä… No mitäs se terveydelleni on tehnyt? Kendon aloittamisesta tähän päivään olen laihtunut 23 kiloa. Se on aika paljon se. Treeneissä käydessä tulee aina niin nöyrä olo. Yli vuoden aktiivitreenaamisen jälkeen yhä tulee aina vain täysin uusia asioita, joilla saa rasittaa päätänsä ihan tolkuttomasti. Jos kendo on muuttanut minun elämääni näin paljon reilussa vuodessa, niin sopii miettiä miten se on muovannut näiden isojen danien elämiä ajan saatossa…

Kiitos kendon, olen jo nyt elämäni kunnossa. Fyysisesti ja henkisesti. On aika ottaa askel seuraavalle vuodelle kendon parissa.

 

Ashisabaki, jalkatyö (ja sen vaikeus) II

Ensimmäinen kirjoitukseni tähän blogiin koski jalkatyötä. Tuosta kirjoituksesta on nyt noin seitsemän kuukautta ja sinä aikana on tapahtunut paljon asioita, jotka ovat tuoneet jalkatyötä ajankohtaiseksi, tai oikeammin, vielä entistä ajankohtaisemmaksi – jalkatyö kun nyt on aina kaikessa mukana.

Ensinnäkin vanha dojo on purettu (vielä on tavaraa siirtämättä tosin) ja uutta on alettu rakentamaan, talkoita siis piisaa. Rakennusvaiheen ajaksi olemme joutuneet siirtymään vanhan dojon kendoon optimaaliselta, jousitetulta ja mukavan luistavalta lattialta julkisiin tiloihin. Tämä on pakottanut muuttamaan jalkatyötäni, sillä esimerkiksi jotkin koulujen liikuntasalit ovat todella ”tahmean” tuntuisia ja eteneminen on oman salin lattiaan verrattuna todella tuskaista. Oman salin lattiaan tottuneelle aiheutti muualle siirtyminen aluksi jalkaongelmia, sillä toisessa ”evakkotreenipaikoista” lattian ja jalanpohjan välinen kitka on aivan eri tasolla. Ja ennen kuin kukaan ehtii sanomaan, että treenataanhan leireilläkin oudoilla lattioilla, niin mainittakoon että kyseessä oleva lattia on poikkeuksellisen ”tahmea” muihin koulusaleihin verrattuna ja että ongelmat eivät esiintyneet yhden tai kahden treenin, vaan useamman viikon treenaamisen jälkeen. Kivana lisänä tietysti koulusalien lattiasta löytyvät miljoona metallikiekkoa. Tobikomi mokomaan tuntui jalassa oikeinkin mukavalta. Omaa salia alkaa olla ikävä.

Itseäni kauemman treenanneilla ei tunnu olevan ongelmia ”tahmalattian” kanssa. Tämäkin osaltaan kertoo siitä että minulla on jalkatyössäni vielä paljon opittavaa jäljellä. Sittemmin olen kuitenkin saanut jätettyä jalkaongelmat taakseni (tai ainakin ne ovat vähentyneet), jopa tällä parjaamallani erityistahmealla lattialla, yksinkertaisesti lyhentämällä askellusta. Toisaalta, viimeksi kun sanoin ettei ole ollut mitään jalkaongelmia pitkään aikaan, heti seuraavissa treeneissä lähti jalanpohjasta kovettuma repeämään irti. Nuo kovettumat ihossa kannattaisi varmaan hoitaa.

Toinen seikka, joka on tuonut jalkatyötä ajankohtaiseksi on käynnissä oleva peruskurssi. Peruskurssillahan jalkatyö on mitä oleellisimmassa osassa, sillä kaikki tekeminen perustuu siihen. Peruskurssitreeneissä pyrin aina itse keskittymään erityisesti tiettyihin asioihin, yleensä ne liittyvät jalkatyöhön. Näin saa myös parannettua keskittymistä koko harjoitukseen, kun oikeasti keskittyy siihen mitä tekee ja miten tekee. Vaikkei peruskurssilaisen kanssa välttämättä voi tehdä täydellä nopeudella, voi silti tehdä terävästi ja kunnolla. Niinpä yritän keskittyä niihin samoihin asioihin kuin peruskurssilaisetkin, vasemman jalan toiminta, kamae, tobikomi… Peruselementteihin siis, sillä niissä on aina varaa tulla paremmaksi. Tästä blogista löytyy jo juttu joka käsittelee peruskurssin hyötyjä kauemmin treenanneillekin, joten en lähde niitä käsittelemään tämän tarkemmin.

Kolmas seikka joka vaikutti tämän kirjoituksen syntyyn on Kyu Cup 2012 (tapahtumapaikan lattia oli muuten mielestäni aika hyvä). Menestys oli hyvää, mutta videolta näkee armottomasti oman jalkatyönsä heikkoudet. Näitä heikkouksia näen itse ainakin kolme. Vasen jalka tulee usein lähes oikean rinnalle, monesti askeleet ovat pitkiä ja hitaita ja tietyissä tilanteissa otan tarpeettoman pitkän tobikomin. Kun vasen jalka on työntänyt oikeaa eteenpäin, muttei ole vielä seurannut perässä omalle paikalleen, on asento sellainen josta ei voi lähteä mihinkään suuntaan. Tässä ”aukinaisessa” asennossa vietetty aika pitäisi pystyä minimoimaan. Se onnistuu terävien askelien avulla, jolloin voi olla jatkuvasti valmiina toimimaan. Näiden kolmen korjaamiseen olen yrittänyt keskittyä kisojen jälkeen.

Ja kun lääke sekä jalkaongelmiin, että liian pitkiin askeliin on askeleen lyhentäminen, voisin kuvitella että tässä on askel (pun intended) oikeaan suuntaan.

Nyt sitä pitää vaan treenata – ja tähän on hyvä mahdollisuus peruskurssitreeneissä. Juuri viime kerralla peruskurssilla pidettiin oikein kunnon jalkatyöharjoitus josta oli varmasti hyötyä myös hieman kauemmin harjoitelleille. Itse ainakin yritin pitää mainitsemiani kolmea seikkaa mielessä tuon treenin aikana.

Paluu peruskurssille

Peruskurssi on pyörähtänyt käyntiin hyvin ja uusia innokkaita harrastajia on mukavasti myös muksu- ja junnuryhmässä. Ja pakko myöntää, uudet harrastajat ovat nopeasti oppineet kendon perusasioita ja päässeet hyvin vauhtiin.

Sen lisäksi että peruskurssi on uusille harrastajille portti kendon, iaidon ja jodon maailmaan, on se hyvä mahdollisuus myös vanhemmille harrastajille taitojen syventämiseen, vaikka treenivuosia on kertynyt jo enemmän.

Peruskurssilla opetettiin miten kote-lyönti otetaan vastaan ilman suojia

Peruskurssiharjoituksiin tarvitaan aina avustajia, mutta se on hyvä hetki myös perusasioiden kertaamiseen, vai voiko joku sanoa osaavansa täydellisesti askeltyön ja peruslyönnit? Bogullisten harjoituksissa asiat tehdään monesti nopeammalla tempolla ja tekniikat ovat monimutkaisempia, jolloin perusasioihin ei aina riitä aikaa eikä huomiota. Mutta kuitenkin kaikki rakentuvat näiden perusasioiden päälle ja jos ne eivät luonnistu, eivät luonnistu uudet tekniikatkaan ja kokonaisuus hajoaa.

Peruskurssilla vanhemmat harrastajat joutuvat ajattelemaan heille tuttuja asioita eri näkökulmasta ja miettimään asioita uudelleen. Miten voisin selittää oikean otteen shinaista niin että peruskurssilainen sen ymmärtää? Täytyy myös oppia näkemään mitä toinen harrastaja tekee lyönnissään tai askeltyössään väärin ja osata korjata asia, ei vain todeta tekemistä vääräksi.  Avustajan pitää myös ymmärtää mitkä asiat ovat liian vaikeita peruskurssilaiselle ymmärtää vielä siinä vaiheessa ja korjata asioita tämän tason mukaisesti. Näiden taitojen avulla pystyy korjaamaan myös omaa tekemistään ja analysoimaan miksi omat lyönnit eivät onnistu ja kehittymään lajissa eteenpäin.

Varsinkin nyt kun rakennamme vasta uutta salia, on harjoitusmahdollisuuksia rajallisesti ja lähes kaikki aika menee peruskurssin treeneihin. Mutta kenenkään kendokan ei kannata ajatella pitävänsä puolta vuotta taukoa vaan osallistua aktiivisesti peruskurssiharjoituksiin ja tulla kertaamaan niitä tärkeitä perusasioita!

Kauneinta kendoa tekevät juuri ne, ketkä ovat peruskurssin käyneet jo kymmeniä kertoja. Palaa siis rohkeasti peruskurssille!

Lapsia ja aikuisia

Porin kendoseura piti jälleen sitten peruskurssinäytöksen. Väkeä oli hienosti paikalla yli neljäkymmentä. Mutta mutta…jälleen kerran suurin osa oli vanhempia jotka toivat lapsiaan katsomaan uutta harrastusta. Uusia aikuisaloittajia ei tainnut olla montaakaan. Tämä sama oli nähtävissä, kun katselimme miten karate pärjäsi omassa näytöksessään. Sielläkin paikalla oli suuri määrä tulevia junnuharrastajia vanhempiensa kanssa.

Mistä sitten johtuu että aikuiset eivät lähde mukaan kamppailulajien peruskursseille? Onko yleinen ajatus että nämä lajit pitää aloittaa nuorena ja jos niin ei ole tehnyt niin on liian myöhäistä ja paikat eivät kestä enää harjoittelua. Tänäänkin kuulin yhden alta kolmikymppisen isän sanovan, että tarvitsee vain muksu-kendon esitteen kun itsellä on polvet siinä kunnossa ettei voi enää harrastaa. Ensinnäkin on surullista, että jo siinä iässä polvet ovat huonossa kunnossa ja toisaalta on selvästikin olemassa harhaluulo siitä mitä kendon harjoittelu vaatii.

Pitäisi siis päästä esittelemään lajia myös 25+ vuotiaille. Näillä on elämä jo jollain tavalla asettunut uomilleen niin, että koulut on käyty ja ollaan vakiinnuttu tähän kaupunkiin. Samoin ne nuoruuden harrastukset ovat jo enimmäkseen loppuneet. Ei tullut jääkiekkotähteä pojasta ja sählynpelaaminenkin on loppunut joukkueessa (kutsukaa sitä millä nimellä tahansa, minulle se on sählyä). Miten saada mukaan nämä jo nuoruuden liikuntaharrastuksen lopettaneet henkilöt?

Takeda-sensei ohjaa muksuja Poridojolla

Totuushan kuitenkin on että kendo olisi mitä parasta liikuntaa, vaikka sen aloittaisi millä iällä. Ja kenties paras elementti sen harrastamisessa on se, että sitä voi harrastaa läpi koko elämän. Eritoten Japanista löytyy paljon innoittavia esimerkkejä siitä kuinka lajia voi harrastaa vielä vaikka 90-vuotiaanakin. Joten ehkä meidän täytyy vielä odottaa muutama vuosikymmen, että voimme oman esimerkkimme kautta näyttää kendon hyöty myös senioreiden liikkumisessa. Kuitenkin Suomessa lajimme on yhä enimmäkseen nuorten ja opiskelijoiden harrastama.

Mutta sillä välin, miten saada jo aikaisemmin mukaan näitä aikuisia harrastajia? On tarjolla jatkuvasti tapahtumia nuorille jonne mennä lajia esittelemään, mutta missä ja miten tavoittaa aikuiset? Tarvitaan paljon lehtiartikkeleita ja vierailuja radiossa ja messuilla joissa pääsisi juttelemaan potentiaalisten harrastajien kanssa. Itse kun toivon seuraan juuri näitä aikuisia harrastajia. He voivat olla valtava voimavara seuratoiminnassa ja tuoda uusia ajatuksia ja mahdollisuuksia toimintaan. Ainakin omassa seurassamme näin on käynyt ja uskon, että kun näitä aktiivisia aikuisia saadaan lisää, tulee seurastakin aktiivisempi ja elävämpi. Ja se on koko seuran etu.

Peruskurssit täyteen, mutta miten?

Kendo on pieni laji ja monelle täysin tuntematon. Monesti kun sanot harrastavasi kendoa on perään selitettävä vielä mitä se oikeen on. Tämän takia lajin markkinointi on hankalaa, ihmiset eivät tiedä lajistamme, niin he eivät osaa kiinnittää satunnaisiin kauppojen seinillä oleviin postereihin huomiota.

Taas onkin se aika vuodesta kun näitä julisteita aletaan levittämään ilmoitustauluille niin kauppoihin, kouluihin kuin iltapäiväkerhoihinkin. Tilasta täytyy taistella kymmenien muiden harrastusten kanssa. Ja kuka tänä päivänä katsoo niitä ilmoitustauluja tarkemmin, kun kiireellä mennään ohi?

Meidän seuramme on tänä vuonna ollut mukana erilaisissa tapahtumissa, viimeisimpänä Porin vapaa-aika viraston järjestämässä Nuori Pori harrastaa – tapahtumassa. Tapahtuma kokosi yhteen yli 50 muutakin harrastusmahdollisuuksia tarjoavaa yhdistystä. Tällaisissa tapahtumissa saa enemmän huomiota kuin millään julisteella ja lapset pääsivät oikeasti kokeilemaan lajia. Paikanpäällä jaoimme myös mainoksia pienten flyereiden muodossa. Lapset olivat innokkaasti lyömässä ilmapalloja rikki, välillä ihan jonoksi saakka!

Peruskurssista ilmoitetaan aina myös netissä erilaisissa kalentereissa sekä Satakunnan kansan menot-palstalla. Nyt tämäkin tieto löytyy myös netistä.

Olemme kokeilleet myös Facebook-mainontaa. Tänä päivänä harva kuitenkin kiinnittää huomiota Facebookin sivupalkkien mainoksiin, eikä tämä ole pienellä budjetilla niin kannattavaa, vaikka viime vuonnakin kiitettävän huomion sitä kautta saimme.

Sosiaalinen media on kuitenkin iso apu tapahtumasta tiedottamiseen. Vihdoin tänä vuonna saimme seurallemme Facebook-sivun ja peruskurssinäytöstä varten loimme tapahtuman sinne. Tätä kautta voi kutsua tapahtumaan suuren määrän kavereita jotka saattavat kiinnostua lajista. Tiedonlevitys on nopeaa ja kaiken lisäksi ilmaista! Myös julisteisiin on lisätty huomio että meidät löytää Facebookista, ehkä siis potentiaalinen kohderyhmä meidät sieltäkin löytää?

Suurin ongelma on alussa mainitsemani tietoisuuden puute. Meistä ei tiedetä, joten peruskurssien alkua ei osata odottaa. Mielestäni tähän pitäisi panostaa kaikkien seurojen ja liiton yhteistyöllä. Miksei meitä näy lehdissä, miksi kilpailutuloksia ei ole valtakunnallisessa mediassa ja miksei tapahtumista uutisoida laajasti? Olisi hienoa, että kendo, iaido ja jodo näkyisivät enemmän myös televisiossa. Kun laji näkyisi koko kansalle, löytäisivät uudet innokkaat harrastajatkin paremmin luoksemme.

Uusi peruskurssi Porissa alkaa näytöksellä 1.9 kello 13 Toejoen koululla. Ensimmäiset harjoitukset ovat seuraavana päivänä sunnuntaina kello 12-13.30. Tämän jälkeen treenit lähtevät pyörimään keskiviikkoisin 20-21 ja sunnuntaisin 14-15. Muksut, eli 4-7-vuotiaat harjoittelevat sunnuntaisin kello 12-12.45 ja junnut 13-14.

Lisätietoa löydät sivuiltamme http://www.porinkendoseura.fi/peruskurssit sekä Facebook-sivultamme

Kendolla kuntoon

Koska blogi on kuulemma ollut viime aikoina hyvin asiapainotteinen, niin tässä kirjoituksessa ei tule olemaan sitä vaaraa. Kirjoitan täysin oman kokemukseni kautta asioista, jotka ehkä jollakin tavalla sivuavat myös kendosta tietävien (joihin itse en kuulu) tai kendoa harrastavien ihmisten elämänkokemuksia.

Tulimme puolisoni kanssa mukaan kendon alkeiskurssille tämän vuoden alkupuolella Puuvillan dojolla pidetyn lajinäytöksen jälkeen. Oli kova homma kiivetä ylimpään kerrokseen katsomaan näytöstä. Alkeiskurssilla huomasin, että kaikki oli uutta. Aivan kuin olisi ollut vieraiden asioiden tuulitunnelissa. Japaninkieliset termit, salikäyttäytyminen, kendoaskel, shinaista kiinni pitäminen, monen asian muistaminen ja liikkeiden toistaminen… Ja lajissa ei ole tippaakaan naisellisuutta: karjutaan, tömistellään, rynnitään ja hyökätään toista päin hiki virraten. Toisaalta juuri sen takia laji kiehtoo: siinä ei ole mitään itsestään selvää. Aiemmin olisin ottanut juoksuaskeleen korkeintaan silloin, kun lempisalmiakkipussiani olisi ollut kaupan hyllyllä yksi kappale ja toinen asiakas olisi sitä lähtenyt samaan aikaan havittelemaan. Kuntoni oli nollassa. Siihen on kyllä laiskuuden lisäksi muutakin selitystä. Sairastan Crohnin tautia, jonka hoitotasapainoa etsitään edelleen. Nivelsäryt ovat välillä kovia. Olen monta vuotta ajelehtinut tilassa, jossa en ole pystynyt toimimaan oman kroppani hyväksi.

Kendokurssin alussa päätin, että menen tämän läpi vaikka miten. Ja juuri niinhän se meni: vaikka miten. Huonon kunnon takia olin vähän väliä tauolla tai juomassa. Milloin sattui polviin, milloin pohje kramppasi, milloin kädet olivat puutuneet. Mutta kävin harjoituksissa aina kun vain kykenin. Läähätin, hikoilin ja lyllersin muiden perässä ja tunsin tuskallista tietoisuutta a) huonosta kunnostani ja b) surkeudestani kendossa. Pysyin päätöksessäni jatkaa, mutta kyllä siinä kului paljon särkylääkkeitä, jääpusseja ja itsetutkiskelua. Vaihtoehtoina oli, että jatkan kendoa ja olen kipuinen + liikuntarajoitteinen tai lopetan kendon ja olen särkyinen + liikuntarajoitteinen. Kendossa on sellaista mielekkyyttä, jonka takia en vilkuile kelloa harjoituksissa. Tämä on ensimmäinen liikuntamuoto, missä olen unohtanut ajankulun. Eihän sellaisen löytämisessä mennyt kuin neljäkymmentä vuotta. 🙂

Alkuvaiheen joogeburi/suburiharjoitukset ottivat koville. En ole oikeastaan koskaan käyttänyt kunnolla yläkroppani lihaksia, joten ne olivat aloittaessani syväjäässä. Muutaman kunnon suburiharjoituksen jälkeen seuraavana päivänä oli niin hirveitä pää- ja niskasärkyjä, että oksetti. Puhumattakaan kipeistä käsistä. Mutta nykyään niska-hartiaseutu saa mukavasti liikettä, eikä ole sellaisessa ikiroudassa kuin aiemmin. Toki jatkuvasti kuulen, kuinka pitäisi olla rennompi siinä tai tässä. Rentous ei kuulu minuun. Voin kyllä vähän löyhentää otettani shinaista, mutta rentoa minusta ei saa edes koomassa.

Jalkatyöharjoitukset olivat myös todellisia killereitä. Syke vain nousi niin korkealle salia päästä toiseen hiihtäessä, että oli parempi antaa periksi kuin kokeilla, tuleeko infarktia. Mutta niissäkin pääsin aina vähän pidemmälle. Lopulta kävi niin, että jaksoin koko harjoitukset läpi ilman extrataukoa. Loppukeväällä huomasin, että liikunta oli muokannut kroppaa rasvapeitteen alla. Tästä sain lisäpotkua. Päätin, että pudotan painoani, niin kendokin olisi kevyempää. Olin leikkauksessa juuri ennen juhannusta ja ajattelin, etten nyt saa ainakaan saada lisää painoa, joten muutin ruokavaliotani, oikeastaan koko perheen ruokavaliota. Omalta osaltani lasken kaloreita. Tähän mennessä olen saanut karistettua kymmenisen kiloa ja olen mukavasti matkalla kohti entistä painoluokkaani. Matkaa on vielä.

Niin usein en pääse kendoon, että pelkästään se riittäisi tässä tilanteessa liikunnaksi. Niinpä minulla on kodin hyötyliikuntapäivä, jolloin tulee tehtyä useita tunteja työtä hiki virraten. Lisäksi leikin ja ’urheilen’ lapseni kanssa, käyn (kävely)lenkeillä, jumppaan kotona. Lapsiperheenä on muutenkin haasteellista harrastaa samaa lajia. Meillä ei ole niin lähellä asuvia tai sellaisessa kunnossa olevia isovanhempia tmv., jotka voisivat hoitaa tyttöä harjoitusten ajan. Ainoa vaihtoehto on palkatut lastenhoitajat, ja kun laskin keväällä, miten paljon siihen oli kulunut muutaman kuukauden aikana rahaa, tyrmistyin summan suuruutta. Toisaalta, kendo antaa paljon, vaikken sitä vielä osaakaan. Yhteinen harrastus on myös hieno asia ja mikä tahansa, mikä saa meidät liikkumaan, on erityisen hienoa. Seuraava tavoitteeni on graduoida hyväksytysti viides kyu.

Edelleen ihmettelen sitä, että aivoni sanovat vasemman jalkani olevan juuri oikeassa paikassa, vaikka se on päin mäntyä esimerkiksi kamaessa. Vastaavanlaisia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Olen aina ollut enemmän aivotoimintaihminen kuin fyysisesti harrastava, ja nyt olisi sitten kurottava tämä väli umpeen ja toimimaan yhdessä. Oikean ja vasemman aivopuoliskoni välillä on varmaan viimeisen puolen vuoden aikana ollut enemmän liikennettä kuin autobahnoilla yhteensä. Joskus tuntuu siltä, että joku asia menisi oikein. Sitten huomaan, että teenkin sitä eri lailla väärin kuin aikaisemmin. Olisi melkein jaettava mitalit niille, jotka viitsivät harjoitella kanssani saati vielä opettaa. Ymmärrän toki, että kaikki aloittavat alusta ja niin edelleen, mutta jotenkin hidasta tämä oppimiseni on. Toisaalta, osaan kyllä huomata asioiden hauskatkin puolet. Nauran itselleni monta kertaa per harjoitus. En ole viitsinyt kysyä, mitä salietiketti siihen sanoo…

Joka tapauksessa, olen ollut tyytyväinen valintaani. Kendon harrastajat ovat ystävällisiä, se on monipuolista liikuntaa ja virikettä myös aivoille, auttaa terveellisemmille tavoille ja antaa jotakin sellaista, mitä tässä globaalissa kohkauksessa kaipaa, muttei pysty sanoiksi pukemaan.

Loppuun vielä pieni kehotus: jos olet nuori tai kykenet muutoin liikkumaan ilman rajoitteita, olet etuoikeutettu. Sisäistä se syvästi. Käytä etuoikeuttasi ja mieluiten kendossa! Terveisin Katariina

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site