Blogiarkistot

Blogivinkki: Onko oheisharjoittelu tarpeellista?

Olen täällä blogin puolella aikaisemmin kirjoittanut oheisharjoittelusta ja olen vahvasti sitä mieltä, että oheisharjoittelun määrää tulisi lisätä lajin parissa niin seura- kuin maajoukkuetasolla. Olemme seurassamme tehneet eräissä treeneissä ennen pakollista harjoittelutaukoa muun muassa askelkyykkyjä, punnerruksia ja vatsalihastreeniä ja treeneistä tuli jälkikäteen kiitosta ohjaajalle. Lihaskunto ei suinkaan ole harjoittelijoille siis täysin vastenmielinen ajatus vaan lähes odotettu osa harjoituksia!

Haluaisinkin antaa teille ajattelemisen aihetta jälleen asiasta. Tällä kertaa en oman paasaukseni muodossa vaan tässä blogivinkki aihetta käsittelevään tekstiin Onko oheisharjoittelu tarpeellista? Kirjoittaja on kamppailu-urheilija ja kamppailuvalmentaja Hannu Saarinen. Suosittelen muutenkin tutustumaan hänen blogiinsa jos aihealueet sinua laajemmin kiinnostavat!

Alla kuva Ranskan maajoukkuenaisista. Edellisistä kisoista heille napsahti joukkueena 2. sija. Ei tainnut käsilihaksista ainakaan haittaa olla?

Kendo haba

Ja ainakaan Ranskan maajoukkueen naiset eivät käy salilla?

Mainokset

Peruskuntokausi tiedossa

On tulossa aika jolloin treenit koululla ja urheilutalolla loppuvat ja treenitauko iskee päälle. Tämä ei kuitenkaa tarkoita etteikö oman kendo-harjoittelun hyväksi voisi tehdä muuta harjoittelua, silloinkin kun oma sali on vielä rakenteilla. Nyt on erittäin hyvä aika parantaa omaa peruskuntoaan.

Kyoto taikai

Kyoto taikai

Toukokuun alussa on Japanissa ollut vuosittainen Kyoto taikai. Siellä on ollut mahdollista nähdä jälleen hienoja otteluja, joita ovat käyneet jo hyvinkin iäkkäät kendokat. Osa ottelijoista on ollut paremmassa kunnossa, osalla jo iän tuomat vaivat merkittävästi hankaloittavat tekemistä. On kuitenkin hienoa, että voi nähdä monen yli 70-vuotiaan yhä tekemässä kendoa intohimolla.

Silloin kun aloitimme harjoittelun Porissa, oli monta vuotta jolloin harjoituksia tuli harkkakalenteriin yli kaksisataa vuodessa, parhaissa yli 250. Joidenkin treenaamiseen riitti aina energiaa ja aikaa, kaksi asiaa joita nykyään tuntuu välillä olevan vaikeita löytää uudelleen. Nuorena treenikuntoa ei isommin ajatellut, energiaa vain riitti poltettavaksi ja sen otti itsestäänselvyytenä. Kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen on treenaaminen entistä selvemmin alkanut vaatimaan enemmän ajattelua ja keskittymistä. Ei voi enää vain juosta tuntia nuoruuden innolla. On mietittävä syömiset ja juomiset etukäteen ja löydettävä riittävä energia jotta harjoittelusta tulee hyödyllistäkin. Samoin oheisharjoittelusta on tullut itselle arkea.

Kolmannen vuosikymmenen alettua on valitettavaa, että tietää jokaisella jaffa-keksillä ja jokaisella jäätelöllä olevan hintansa ja se hinta on hikeä. Vaihtoehtona voi toki ottaa vielä yhden keksin, jäädä sohvalle, hyväksyä tänäkin vuonna yhden ylimääräisen kilon lisää. Ottaa vastaa yhden kerrallaan vanhuuden vaivoista, jotka johtavat isompiin ongelmiin kuten korkeaan verenpaineeseen ja sydänvaivoihin. Tämän hyväksymisen sijaan on meistä tultava parempikuntoisia kun ikää tulee lisää. Hyvällä peruskunnolla ei ole merkitystä kun olet nuori, mutta elämästä tulee kovempaa kun vuosia tulee lisää. Sen tähden olisi hulluutta antaa kunnon heikentyä kun elämä muuttuu vaikeammaksi.

Joten tästä syystä, kun meillä on nyt on treeneistä taukoa niin käytetään sekin aika hyväksemme. Käydään juoksemassa, tehdään voimaharjoittelua ja kuntopiiriä ja palataan treeneihin hieman parempikuntoisina, nopeampina, voimakkaampina….ja ehkä jopa pari kiloa kevyempinä 🙂

Kubo-sensein haastattelu

Kubo-sensei kendon SM-joukkuekilpailussa Porissa

Kubo-sensei kendon SM-joukkuekilpailussa Porissa

Suomen haken-sensei, Takanori Kubo, vieraili Porissa helmikuussa. Sensein vierailu on aina ainutlaatuinen kokemus ja päätimmekin hyödyntää tätä ja haastatella senseitä hieman kendosta.

Kubo-sensei aloitti kendon harrastamisen kuusivuotiaana äitinsä painostuksesta. Hänen lapsuudessaan senseit olivat tiukkoja ja ankaria.

-Harjoittelu oli kirikaeshia ja uchikomia edestakaisin koko ajan. Myös kendon etikettiin kiinnitettiin suuresti huomiota, kertoo Kubo-sensei.

Lukiossa nuorta Kuboa opetti Yoshimoto-sensei, joka suositteli opintojen jatkamista yliopistossa. Yliopistossa Kuboa opettivat Kanzaki-sensei ja Sakudo-sensei, jotka suosittelivat oppilaalleen pyrkimistä poliisiksi, koska hänen kendonsa oli niin hyvällä tasolla. Näistä opettajista onkin muodostunut Kubo-sensein esikuvia kendossa.

Näyttökuva 2013-02-21 kohteessa 16.06.18

– Sellaisessa herkässä iässä, jolloin pitää tehdä valintoja, nämä kaksi senseitä auttoivat minua ratkaisemaan tärkeitä asioita, Kubo-sensei selittää ja jatkaa
– Muutuin “pahasta lapsesta” poliisiksi, mikä on kendon ansiota.

Tavoitteet kendossa muuttuvat iän myötä

Sensein tavoitteena lukiossa oli saada kendoon lisään nopeutta ja erilaisia tekniikoita. Hän halusi saada kendosta nopeaa ja liikkuvaa.

– Harjoittelun määrä oli Japanissa silloin varmasti suurinta, muun muassa kirikaeshia tehtiin paljon.

Kova harjoittelu tuotti tulosta, sillä yliopiston neljäntenä vuonna Kubo-sensei voitti Kansain alueen yksilömestaruuden mikä oli hänen elämänsä yksi huippuhetkistä.

Kubo-sensei opettaa miten tehdä erilaisia kamaeta vastaan

Kubo-sensei opettaa miten tehdä tekniikoita erilaisia kameita vastaan

Nykysin Kubo-sensei tekee kendoa ammatikseen Hyogon prefektuurin poliisissa. Ammattiuran alkuaikoina piti keskittyä rakentaan perustaa, jotta sai kilpailuissa voittoja. Myöhemmin mukaan tuli joukkue, jolloin Kubo-sensei keskittyi rakentamaan isompaa valikoimaa tekniikoita. Hän piti erityisesti joukkueessa kilpailusta ja ennenkaikkea ensimmäisenä ottelemisesta.

– Silloin voin vain mennä ottelemaan rohkeasti ja muu joukkue pelasti homman, sanoi opettaja nauraen.

Onnistumisten myötä kasvoi myös sensein vastuu.

– Nyt olen toista vuotta ohjaajana. Nyt pitää miettiä miten osaa selittää helposti asioita eteenpäin. Täytyy miettiä miten opettaa oikein, ettei anna ohjeita vain suullisesti ja sitten asia tehdään väärin. Ohjeita ei pidä antaa vain salin laidalta.

Myös keskittymispisteet ovat muuttuneet. Etusijalla kendon harrastamisessa Kubo-senseille tällä hetkellä ovat muun muassa kendon etiketti ja vastustajan kunnoittaminen.

– Vaikka kamppailemme keskenämme, vaikka tulee lyöntejä puolin ja toisin, lopuksi kumarretaan ja osoitamme kunnioitusta toisillemme, Kubo-sensei tarkentaa.

Hän pitää tärkeänä myös senseiden kunnioittamista ja että junioreiden ja vähemmän harrastaneiden koulutusta viedään lajissa eteenpäin. Nuoremmille pitää myös opettaa miten omista varusteista pidetään huolta, koska ne suojelevat meitä.

Entä mihin te, Kubo-sensei, keskitytte omassa harjoittelussanne tällä hetkellä?

-Koska ikää on jo tullut, ei pidä enää vain lähteä vastustajan mukaan, vaan miettiä semeä ottaessa miten vastustaja siihen reagoi.

Kubo-senseille kendon tekeminen on työtä, mutta hän sanoo sen olevan enemmänkin hauskaa ja mielenkiintoista tekemistä. Sen voimalla hän on jaksanut jatkaa kendon parissa vuosikymmenien ajan.

Sensei ohjaamassa harjoituksia

Sensei ohjaamassa harjoituksia

Kendo, urheilua vai budoa?

Koemme että kendossa on kaksi puolta. Se on budo-laji, mutta se on myös urheilua. Kubo-sensei sanoikin kendon lähtevän henkisesti budo-puolelta ja olevan enemmän sitä. Kuitenkin lajissa on myös kilpailumentaliteetti, missä kuitenkin tarvitaan myös henkistä puolta.

– Ne menevät siis päällekkäin. Jos kuitenkin pitää valita, menisi se mielestäni enemmän budon puolelle, sensei pohtii.

Kubo-sensei tarkentaa vielä, että shiaissa kendo on kilpailua, mutta kun otamme esiin vaikka bokkenin ja teemme kataa, tulee kendon budo-puoli parhaiten esiin.

Vapaa-aikanaa sensei sanoo harrastavansa kalastusta. Myös tästä harrastuksesta voi löytää kendoa tukevia asioita: kalastus on henkistä valmennusta.

– Kun kamppailee jonkin kanssa, mitä ei näe, tarvitaan siinä myös omaa järjenkäyttöä, sensei selittää naurahtaen.

Nuorempana Kubo harrasti myös jalkapalloa ja koripalloa, mitkä hänen mielestään kehittivät jalkojen liikkumista, mikä on tärkeä osa myös kendoa. Hän sanoo myös sulkapallon olevan hyvää oheisharjoittelua kendolle, koska se kehittää reaktiokykyä. Kubo-sensei on nykyisin kiinnostunut myös karatesta, vaikka ei lajia harrastakkaan, mutta hän tykkää tarkkailla heidän liikkumistaan. Myös karaten katoissa painopiste on hyvin alhaalla ja siinä tullaan hyvin lähelle. Laji on sensein mielestä mielenkiintoista seurattavaa.

– Nyt kun olen ohjaajana ja ikää on tullut, oheisharjoitteluna harrastan lenkkeilyä, Kubo-sensei sanoo vielä omasta harjoittelemisestaan.

Länsimaalaisen kendon mahdollisuudet

Japanilaiset ovat vielä ylivoimaisia kendon harrastamisessa, juontaahan lajin juuret sieltä. Länsimaalaiset ovat kuitenkin parantaneet taitojaan lajin parissa vuosien ajan. Kubo-sensein mielestä kiinnostus kendoon onkin täällä korkeampi kuin lajin syntymaassa. Kun japanilaisia opettajia tulee luoksemme, kyselemme heiltä hyvinkin pieniä yksityiskohtia miten jokin asia menee. Sensein mielestä kuitenkin japanilaiset ovat vielä edellä itse fyysisessä suorituksessa.

– Kiinnostuksen määrän ja harrastuneisuuden vuoksi länsimaalaiset voivat päästä vielä pitkälle, kunhan tänne aletaan myöntämään enemmän 8. dan -arvoja, Kubo-sensei toteaa.

Meidän ei myöskään pidä selittää huonompaa asemaamme sillä, että usein laji aloitetaan paljon myöhemmin kuin japanissa, missä harjoitteleminen aloitetaan jo lapsena. Kubo-sensei sanoo että kilpaileminen ei ole koskaan pois suljettu tavoite myöskään aikuisilla, järjestetäänhän japanissakin kilpailuja missä 80-vuotiaat ottelevat keskenään!

Japanissakaan harjoittelupaikan saaminen ei ole aina itsestäänselvyys. Pienillä paikkakunnilla poliisitkin joutuvat joskus lainaamaan salia ja etsimään harjoitusvuoroja. Vain isoimmilla kaunpungeilla on omia Budokan-saleja ja poliisilla omia harjoittelukeskuksia. Opettajan mukaan kendoa tehdäänkin isoissa kaupungeissa isolla tyylillä ja pienissa kaupungeissa pienellä tyylillä. Ongelmat harjoittelupaikkojen saamisessa eivät siis ole pelkästään länsimainen piirre.

Kubo-Sensei ohjaamassa harjoituksia Porissa

Kubo-Sensei ohjaamassa harjoituksia Porissa

Seuraavat kendon MM-kilpailut järjestetään Japanissa, Tokiossa. Voittamisen paineet kilpailijoilla on varmasti kovat. Kubo-sensein mielestä senseit eivät kuitenkaan toivo pelkkää voittoa.

-Toivoisimme heidän (ottelijoiden) tekevän vain oikeaa kendoa, ja jos häviää, häviää tekemällä oikean tyylistä japanilaista kendoa. Siinä tulisi esiin budo-spiritti.

Hänen mielestään häviö tai voitto ei siis ole oleellista jos suoritus tehdään kunnolla ja kendo on oikealla tasolla. Tietenkin ottelijat harjoittelevat siten ettei tappiota tulisi, Kubo-sensei lisää hymyillen.

Kubo-sensein prefektuurista onkin valittu kaksi henkeä Japanin maajoukkuerinkiin.

Haastattelun lopuksi Kubo-sensei heittää ilmoille vielä kysymyksen: Millaista kendoa me suomalaiset haluamme mennä tekemään kendon MM-kilpailuihin?

Kiitos haastattelun tulkkauksesta Kimmolle!

Vuosi miekan tiellä

Vuosi on hyvin mielenkiintoinen ajanjakso. Toisaalta aina näin loppuvuodesta tuntuu, että vuosi meni hyvinkin nopeasti ja huomaamatta. Kun taas alkaa muistelemaan, mitä kaikkea kuluneena vuotena on tapahtunut, tuleekin huomattua että vuosi onkin yllättävän pitkä aika. Peruskurssigraduointi, bogun hankinta, ensimmäinen ji-geiko, tutustuminen kendon kilpailupuoleen, toinen graduointi, ensimmäinen kendoleirini, ensimmäiset kisat ja vielä kolmaskin graduointi mahtuu vuoden sisään. Venytän kuitenkin tekstini käsittelemää ajankohtaa parilla kuukaudella, jotta saan koko tähänastisen kendo-urani katettua. Tässä siis nuoren porilaisen tuoreen 4. kyun kendon harrastajan tarina kendon parissa ja mietteitä siitä, mitä kendo on saanut aikaan elämässäni.

1. Ensimmäinen askel
Kaikki alkoi todenteolla siitä, kun veljeni kanssa syksyllä 2011 menimme Porin Kendoseuran peruskurssinäytökseen. Veljelläni jo kendotaustaa olikin tuolloin, joten taustatyötä oli jo tehty jonkinverran, ja näytöksessä tulikin erityisen tarkasti seurattua niitä, joiden tiesi jo olevan ”isoja daneja”. Näytöksen jälkeen kävimmekin pyytämässä esitteitä eräältä näistä isoista daneista, ja tuolloin kyllä jännitti. Ja ensimmäisissä treeneissä vasta jännittikin. Jo ensimmäisten treenien alussa tiesin, että taival ei tulisi olemaan helppo, alku ei välttämättä tulisi olemaan nopea, ja pitkäjänteisyyttä tarvittaisiin. Uskoin kendon olevan minulle sopiva, mutta silti sitä jännitti, kuinka sitä todellisuudessa jaksaa. Olinkin onnekas, sillä oma peruskurssini oli erittäin motivoiva; muut kehittyivät nopeasti, ja en taatusti alkaisi olemaan ainut joka jää kehityksestä jälkeen. Vaikka sitä käytännössä omaan tekemiseen vain keskityttiin, niin kyllä siinä aina sivusilmällä tuli katsottua, miten se kaveri siinä vieressä vetää. Myös oma salimme Porin puuvillassa oli todella tunnelmallinen, se tuntui auttavan keskittymään. Tieto siitä, että vetäjät ovat tehneet tätä yhtä kauan kun itsellä on elinvuosia kertynyt, auttoi myös avaamaan silmiä: maailma on iso paikka jossa on paljon opittavaa.

Ja sitä uutta asiaa kendon parista löytyi. Aluksi jännitin olkapäistä niin tavattomasti, että oikean (kyllä, oikean) käden olkapääkin jo oireili vähäsen. Sitä alkoi ihan salin ulkopuolellakin miettiä, mitä sillä meinattiin, kun sanottiin että lyönti suuntautuu eteenpäin, ei alaspäin. Peruskurssilla treenejä oli kahdesti viikossa (ellen ihan väärin muista) ja treenejä kyllä odotettiin aina innolla. Aloin tuolloin myös lenkkeillä hieman, sillä kuntoni oli heikko, ja etenkin jalkatyötä tehtäessä alkoi usein jalat pettämään alta. Halusin uhrata treenien ulkopuolista aikaa treenaamisen tehostamiseksi ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Kendo oli siis jo soluttautunut arkielämääni; se toimi motivaattorina muutenkin hyödylliselle toiminnalle.

Kurssin lähestyessä loppuaan sitä alkoi kaveerata kanssatreenaajien ja vetäjien kanssa. Vetäjätkin alkoivat pikkuhiljaa tuntua vähemmän pelottavilta ja heille puhuminen alkoi jännittää hieman vähemmän. Kyllä se silti vieläkin jännitti. Ihan uuden tason jännitys kuitenkin saavutti vasta graduoinnissa. Olihan graduointi jälleen täysin uusi tilaisuus, jollaista ei koskaan aikasemmin ollut kokenut. Kovasti sitä toistettiin, että jos omalla tasolla suoriutuu, niin läpipääsy on varmaa. Se pistikin miettimään sitä, mikä on oma todellinen taso. Ja kylläpä sitä tulikin jännitettyä hirveästi graduoinnissa. Kaikinpuolin järisyttävä kokemus se ensimmäinen graduointi, tiedä sitten mikä siinä sai niin paljon jännittämään.

41800_7646046746_6795_n
2. Nyt ollaan pitkällä! Eiks?
Läpihän se graduointi sitten menikin, ja jo tuolloin tuli ajateltua, että kylläpä sitä ollaan tultu jo pitkälle. Todella pian graduoinnin jälkeen alettiinkin jo tilaamaan varusteita. Oma bogu. Ajatus tuntui kovin etäiseltä vielä graduoinnin jälkeenkin, mutta kyllä se todellisuus sieltä päälle puski nopeasti. Kyllä sitä nyt oma bogu on ostettava! Kuitenkin ennen kun omat bogut saapuivat, pääsimme kokeilemaan lainakamppeita, lähinnä tarea ja do:ta. Kyllä silloin olikin iso ja kankea olo! Kun panssarit oli puettu päälle, pääsimmekin harrastamaan do- lyöntien ihanuutta; ei ollut kerta eikä kaksi kun napautimme toisiamme täydellisesti ohi suojatun alueen! Ilo oli molemminpuoleinen ja hauskaa oli. Omat bogut toivat kuitenkin vielä yhden lisäalueen kendoon. Aikaisemmin kotona oli lähinnä hakama ja takki viikattuina pinossa ja shinaipussi huoneen nurkassa odottamassa. Kun oma bogu vihdoin saapui, se toi kendon edellistä enemmän arkipäivääni; bogu oli aina sisustuselementin roolissa näyttävällä paikalla kun se ei ollut mukana salilla. Se muistutti aina kendosta. Bogu on myös kohtuu iso investointi näin opiskelijabudjetilla, joten se lisäsi motivaatiota rajusti.

Vuosi taittui uudeksi, ja toi mukanaan nykyisin jo totutun rutiinin, mutta tuolloin uuden ja taas jännittävän asian. Treenien alussa tuli puettua tare ja do päälle, ihan itse! Myöhemmin myös kotet kädessä alettiin harjoittelemaan. Usein kuulee sanottavan, että kotet kädessä asiat olisivat hankalempia ja vaatisivat totuttelua. Itselläni tosin kotet tuntuivat heti mukavilta, ote shinaista tuntui paremmalta ja varmemmalta mutta kevyemmältä kuin ilman koteja. Menin kanssa asia ei ihan yhtä helppo ollut. Itse joudun korjaamaan näköaistiani keinotekoisin menetelmin, ja silmälasit olivat tuolloin ainoa konstini siihen. Lasit toivat lisää vaikeutta menin sitomiseen, ja kun men vihdoin oli päässä, tuntui se vielä oudommalta. Näkökenttä kaventui hieman, pää ei enää kääntynyt normaalisti ja se äänimaailma vasta erilainen olikin.

3. Tästähän se vasta alkaa oikeasti…
Tuolloin en olisi vielä uskonut, mutta tottapuhuen juuri menin pukeminen aiheutti suuren muutoksen elämässäni. Itselläni ei ollut helppoa tottua sen käyttöön. Treenit alkoivat käymään raskaiksi kun oli täysi varustus päällä, men tuntui aina olevan epämukavasti päässä, ja en halunnut viivästyttää treenejä omalla hitaalla menin pukemisella. Huonokuntoisena myös hengästyin hyvin nopeasti ja jouduin usein lopettamaan ennenaikaisesti, koska tuntui huonolta. Menin pukeminen ei suuremmin houkutellut tuolloin. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikeasti ongelmia kendon kanssa. Se pisti miettimään. Mikäs siinä nyt niin vaivasi? Aloin ratkaista ongelmia yksi kerrallaan. Puin menin päähäni kotona päivittäin, jotta siitä tulisi automaattisempaa ja nopeampaa. Korjasin vähän ruokavaliotani ja kuntoilin enemmän, jotta jaksaisin pidempään treeneissä. Näin sitä alkoi jo odottaa seuraavia rankkoja täysbogu-treenejä, sillä halusin nähdä, onko kehitystä tapahtunut. Ja kyllähän sitä pikkuhiljaa alkoi tapahtua samalla kun aloimme saada esimakua siitä, millainen on kendon fyysisempi ja kilpailullisempi puoli.

Samoihin aikoihin olikin alkanut jo uusi peruskurssi. Tämän peruskurssin menoa ei hirveästi tullut seurattua, sillä itselläkin oli niin paljon uusia asioita opittavana tuolloin. Kyllä siinä kuitenkin huomasi, että aika pitkä matka oli tultu niistä omista ensimmäisistä treeneistä. Samalla kun uudet kurssilaiset graduoivat ensimmäistä kertaa, tuli itselle aika suorittaa 5. kyu. Ja taas jännitettiin niin että hirvittää ajatellakkin. Ensimmäinen graduointini, jossa joudun tekemään ns. yksin; kukaan muu ei tekisi samaan aikaan, kaikki katseet olisivat minussa. Jälleen hirveän jännittämisen ja jäykistelyn jälkeen kuitenkin tuli taas päästyä läpi, vaikka välillä siihen ei uskonutkaan.

Kevääseen mahtui paljon sairastelua ja opiskelua, jotka haittasivat kendon tekemistä. Erityisesti hengitystien tulehdukset pitivät minut poissa treeneistä hyvin pitkään, ja tuolloin harmitti toden teolla. Silloin aloin tekemään kotona aktiivisesti subureita, kun raskaampi treenaaminen oli poissuljettu. Sitten kun sitä luuli parantuneensa ja palasi treeneihin niin eihän siitä mitään tullut, takaisin penkille katselemaan. Kyllä otti päähän. Kun taas vihdoin pääsin takaisin treenaamaan, oli kuntoni tippunut taas. Jigeiko alkoikin tehdä tulojaan treeniohjelmaamme. Harvassa oli ne kerrat kun jaksoin treenien loppuun asti; usein jouduin ottamaan hengähdystaukoja jo parin minuutin jigeikon jälkeen. Ja taas harmitti, mutta kyllä sitä kuntoa siitä alettiin uudelleen nostamaan, ja tämän eteen tuli tehtyä todella paljon töitä treenien ulkopuolella. Kendo alkoikin viemään ensisijaisen roolin; mm. keskiviikko iltojen opiskelija-aktiviteetit loppuivat osaltani kohtuu täydellisesti. Kaveripiirikin sen jo huomasi, että olin ihan hurahtanut kendoon.

4. Ikimuistoisia kokemuksia
Kesä alkoi tehdä tulojaan. Ja kesän mukana Porin Jazzleiri, johon lupauduin yövahdiksi koko leirin ajaksi. Tässä vaiheessa pyhitin kendolle siis tarvittaessa jo useiden päivien jaksoja. Jazzleiri olikin erittäin rankka kokemus. Öisin ei paljoa tullut nukuttua, ja treeneissä en jaksanut kunnolla, ja kun jaksoin, niin jalanpohjani iho petti. Treenejä ei kertynyt kuin neljät leirin aikana, mutta ne olivatkin sitten

SAMSUNGikimuistoisia treenejä. Jigeikoa kaukaa tulleiden isojen danien kanssa, Pruvostin hauskat opetukset… Kesän ehdoton kohokohta. Jazz- leirin innoittamana tein totaalisen remontin ruokavaliooni ja lisäsin oheisharjoittelun (josta muuten on hyviä kirjoituksia tässä blogissa) määrää rajusti. Alkoi tuloksiakin tulla.

 
Sitten olikin jo aika alkaa purkamaan niin rakkaaksi tullutta omaa salia puuvillalta jonkin muka kauppakeskuksentapasen vuoksi. Talkoita. Paljon talkoita. Joku voisi miettiä, että mitä sitä harrastuksen takia alkaa noin suurta työmäärää tekemään. Ja vielä palkatta. Mutta tässä vaiheessa sen jo tajusi itsekin; kendo oli jo enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa. Pitkään harrastamani toinen harrastuskin jo sai väistää kendon tieltä.

SAMSUNG
Vanhan salin purkutalkoot ja uuden salin kasaustalkoot veivät aikansa, ja treenaaminen siirtyi vuokratiloihin. Ohjaajamme väläytteli hieman mahdollisuutta osallistua Kyu cup- kisoihin Helsingissä. Saimme muutamat lisätreenivuorot kisoja varten, ja rankensin dieettiäni ja treenasin kovempaa kunnon kohentamiseksi, jottei kisamenestys jäisi kunnosta kiinni. Odotinkin kisoja tuolloin enemmän kuin mitään muuta. Kendo olikin jo suurin yksittäinen vaikuttaja elämässäni.

No ne kisat. Siellä sitten jännitys kohosi taas uudelle huipputasolle. Ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tasolla itse on. Se selviäisi pian. Yksilösarjassa pääsin kyllä alkupoolistani jatkoon mutta siihen se tyssäsikin sitten. Onneksi seuratovereilla meni yksilökisoissa paremmin, se toi toivoa myös omasta osaamisesta. Ehkä minulla kävikin vain huonoa tuuria yksilösarjassa. Yksilösarjaan osallistunkin lähinnä juuri sen takia, jotta olisi edes yksi aito ottelu alla ennen joukkuekisoja. Joukkuekisa olikin hyvin kiehtova. Sain todella hyvin muutettua jännityksen energiaksi ja olin aina todella innoisssani kun oma vuoroni koitti. Joukkuekisa oli hyvin antoisa minulle. Sitä ei voi korostaa riittävästi. Se, että oteltiin joukkueen puolesta, teki kisaamisesta todella hauskaa! Se, että jaksoin yhä todella pitkän päivän päätteeksi kuitenkin kaikki ottelut loppuun asti, kertoi siitä, että kuntoni oli todellakin parantunut roimasti. Se, että niitä pisteitä alkoi syntyä jokaisesssa ottelussa toi itseluottamusta tekemiseeni. (ja myös arkipäiväiseen elämään!) Ja pronssimitali joukkuekisasta tuntui ihan epäaidolta. Ei sitä tahdo vieläkään uskoa. Tuntuu siltä, että jos nyt, vaikka onkin kehittynyt, menisi samoja joukkueita vastaan, ei välttämättä mitalia tulisikaan. Jos Jazz-leiri oli kesän ikimuistoisin tapahtuma, niin nämä kisat ovat varmasti koko vuoden kohokohta.

joukkuekuva5. Toinen askel
Kisoista takaisinpäin matkatessa sitä autossa jo hieman mietiskelin kendon luonnetta. Kilpaileminen on ehdottomasti hienoa, mutta onko se syy miksi harrastan kendoa? Ei mielestäni, toki se luo terveitä itsensäkehittämisen haluja. Mihin ylipäätään oikein pyrin tällä kaikella treenaamisella? En tiedä, mutta se on hauskaa. Noh, kun kisojen jälkeen palattiin perustreenaamiseen, tulikin taas se niin tuttu tunne. Taas niin paljon uutta opittavaa. Taas kaikki on niin vaikeaa, ja tuntuu ettei mitään osaisi. Eikö uuden opittavan määrä koskaan lopu? Vuosi oli jo kulunut treenaamisen aloittamisesta, ja perusasiat tuntuivat jo itsestäänselviltä. Olisiko nyt vaikealta tuntuvat asiat vuoden päästä jo itsestäänselvyyksiä? Näyttäisikö tämänhetkinen tekemiseni vuoden päästä siltä, miltä tuolloin alkaneen peruskurssin tekeminen näytti minulle nyt? Ja nyt alkoi olla puhetta taas jo seuraavasta graduoinnista. Tässä vaiheessa vuosi alkoikin jo tuntumaan lyhyeltä. Juurihan sitä viidennen kyun suoritin!

Tuosta kyseisestä graduoinnista ei kauaa olekaan ehtinyt kulua, ja kuten jo kirjoittamastani ilemeekin, läpi siitäkin jotenkin kiemurreltiin. Tämä graduointi oli kahdella tavalla poikkeuksellinen: ensimmäistä kertaa graduoin oman salin ulkopuolella. Toiseksi, tällä kertaan en jännittänyt läheskään niin paljoa kun aikaisemmin. Mahtaakohan ympäristön vaikutus olla niin suuri, että omalla salilla ympäristö luo lisäpaineita menestykselle? En tiedä. Niin monia asioita en tiedä. Ja mitä graduoinnin jälkeen? Taas seuraavissa treeneissä oli samantien uusia asioita, jotka eivät meinanneet sujua sitten millään.

Mitä siis kendo on tehnyt elämälleni? Nykyisin heilutan puista keppiä 150 kertaa päivässä 7 päivää viikossa, käyn treeneissä ja talkoissa vähintään joka toinen päivä… No mitäs se terveydelleni on tehnyt? Kendon aloittamisesta tähän päivään olen laihtunut 23 kiloa. Se on aika paljon se. Treeneissä käydessä tulee aina niin nöyrä olo. Yli vuoden aktiivitreenaamisen jälkeen yhä tulee aina vain täysin uusia asioita, joilla saa rasittaa päätänsä ihan tolkuttomasti. Jos kendo on muuttanut minun elämääni näin paljon reilussa vuodessa, niin sopii miettiä miten se on muovannut näiden isojen danien elämiä ajan saatossa…

Kiitos kendon, olen jo nyt elämäni kunnossa. Fyysisesti ja henkisesti. On aika ottaa askel seuraavalle vuodelle kendon parissa.

 

Kuuluuko oheisharjoittelu kendoon?

kendo grappleEdellinen kirjoitus oheisharjoittelusta herätti keskustelua Facebookin puolella, joten päätin palata aiheeseen ja pohtia oheisharjoittelun asemaa kendon treenaamisessa hieman syvällisemmin. Koska en ole tämän aihealueen asiantuntija, pohjaan tekstin pääasiassa muualta löytyneisiin kirjoituksiin ja pohdintoihin, mutta myös omiin kokemuksiini.

Eri harrastajat kokevat kendon harjoittelemisen eri tavoin, jotkut pitävät sitä budo-lajina, toiset ovat enemmän urheilu-kendon kannattajia. Ja ei siinä mitään, jokainen meistä voi harjoitella lajia niin kuin parhaaksi katsoo ja se onkin lajin yksi rikkauksista. Jos kendossa kuitenkin kilpailee, olisiko siihen suhtauduttava kuin mihin tahansa urheiluun? Siinä tapauksessa ohesharjoittelun merkitys kasvaa.

En osaa sanoa yhtäkkiä yhtään lajia missä oheisharjoittelua ei tehtäisi. Lihaskunnon parantaminen ja juokseminen ovat varmasti yleisimpiä oheisharjoittelun muotoja, mutta jokaisella lajilla on omat erityispiirteensä ja myös omat tarpeensa erilaisille täydentäville harjoittelille. Liian yksipuolinen harjoittelu voi pitkällä aikavälillä johtaa loukkaantumisiin, mikä ei suinkaan kendossa ole harvinaista. Erityisesti erilaiset jalkavammat, kuten itsellänikin pitkään vaivannut akilles ovat valitettavan yleisiä. Tässä vaiheessa voisi sanoa että oikein harjoittelemalla vammoja ei tule, mutta aina asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Oheisharjoittelulla voimme helposti paikata niitä puutteita mitä kendoa harjoitellessa tulee, kuten jalkojen eriarvoinen lihaskehitys. Kun jatkuvasti ponnistamme vain vasemmalla jalalla, kehittyy sen lihakset eri tavoin kuin oikean. Uskokaan vain, omat pohkeeni ainakin ovat ihan eri paria… Oheisharjoitteluun voimme laskea myös lihashuollon, mitä tässä lajissa harjoitetaan valitettavan vähän.

Oheisharjoittelun hyödyt ovat kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä loukkaantumisten minimointi. Jos haluaa kehittyä hyväksi ja vahvaksi kendokaksi, on myös tässä lajissa kuntosaliharjoittelulla ja monilla muilla lajeilla paljon annettavaa. Hyviä lajeja ovat esimerkiksi juokseminen ja uinti, mitkä kehittävät hapenottokykyä ja kestävyyttä.

Kuva: kendoinfo.com

Kuva: kendoinfo.com

Vahvemmat kädet tarkoittavat kevyempää shinaita. Ennen ajattelin lihaskuntoharjoittelusta olevan vain haittaa kendolleni, koska aina kun käteni vahvistuivat painojen avulla, kendosta tuli jäykempää ja lyönneistä liian kovia. Ehkä en vain silloin osannut kanavoida voimaani oikein, koska nyt kun olen viihtynyt salilla enemmän, on lyönneistäni kendossa tullut jämäkämpiä ja nopeampia, ei suinkaan jäykkiä ja kovia. Sanomme aina harjoituksissa että lyönnin voima tulee siitä viimeisimmästä liikkeestä, te-no-uchi:sta, ja niinhän se onkin. Mutta jos käsissämme ei ole lainkaan voimaa, miten jaksamme heilutella shinaita muutamankin tunnin putkeen? Jokainen on huomannut harjoitusten loppuvaiheessa kuinka kädet väsyvät ja lyöminen käy aina vain hitaammaksi ja heikoimmaksi.

“Monipuolisuuden perustana on riittävä viikoittainen liikunnan määrä. Yli 15-vuotiailla tavoitteellisilla urheilijoilla yhden viikon aikana liikuntaa tulisi kertyä eri muodoissa vähintään 20 tuntia.“

Jos katsotte Japanin, Korean, USA:n ja vaikka Kanadan kendomaajoukkueen miehiä, voitte huomata heidän jokaisen olevan erittäin urheilullisen näköinen. Jokainen heistä varmasi lisää harjoitteluunsa kuntosalia, juoksulenkkejä, intervalliharjoittelua… Jopa lukiotason kendokat täydentävät harjoitteluaan voimaharjoittelulla!

“I would far rather practice kendo than pump iron, but if I have limited access to kendo practice I will happily use the gym for cardio vascular exercise and do low weight, high rep exercise on resistance machines to keep essential muscles working.”

Kendon kannalta kannattavinta ei ole suinkaan kasvattaa suurta lihaksistoa, minkä jälkeen keho ei enää jaksa kuljettaa happea lihaksiin tarpeeksi, mutta voimaa voi kehittää ilman kehonrakentajakroppaa. Oheisharjoittelu ei varmasti ole kuulunut myöskään japanilaisten vanhempien herrasmiesten harjoitteluun, mutta he ovatkin harjoitelleet lajia rutkasti enemmän kuin mihin me koskaan pystymme! Parhaimpinakin aikoina seuramme treenitunnit ovat noin kahdeksan tuntia viikossa, ja harva meistä ehtii käymään jokaisissa treeneissä vuoden jokaisena viikkona. Kendo kyllä kasvattaa voimaa, mutta vain jos sitä tekee tarpeeksi.

“The only serious strong high school that doesnt do pure strength and conditioning that I know if is PL Gakuen… but they make up for it with 3 or 4 hours of kendo a day. “

Kendossa voi tulla hyväksi vain tekemällä kendoa, mutta joskus me tarvitsemme siinä hieman apua. Juoksemalla voimme tulla nopeammiksi ja kuntomme sekä hapenottokyky kasvaa, kuntosalin avulla saamme voimaa, jotta jaksamme varusteiden ja shinain painon parin tunnin treeneissä. Myös erilaisilla harjoitteilla voidaan parantaa ponnistusvoimaa, mikä on tärkeää kendossa. Itse olen todistanut että monilla eri harjoittella olen parantanut omaa kendoani. Mielestäni tähän puoleen pitäisi kiinnittää huomiota myös muualla.

Lisälukemista aiheesta löydätte kyllä paljon, mutta tässä muutamia linkkejä, mitä olen käyttänyt myös lähteinä.

Terve Urheilija: Monipuolinen liikunta ja urheilu 

Kendoinfo.com: Weight training for kendo (lukekaa erityisesti kommentit)

Kendoinfo.com: Cross Training for Kendo

Kendo Word foorumi: Cross-training Resources

Porin kendoseuran sivuilla on myös menossa kysely oheisharjoittelun roolista! Käy vastaamassa siihen.

Oheisharjoittelu kendon tueksi

Suomen kyu-cup kisattiin viikonloppuna, ja tähän kisaan oli tullut paljon osallistujia. On aina mukava huomata kuinka meillä täälläkin on hyvät määrät niitä kyu-henkilöitä joilla on halua ja intoa kisata omalla tasollaan.

Myös naisia kisoista löytyi hyvät määrät, mutta kun katsoo voittaneiden listaa, ei heistä ketään löydy yksilöiden mitalinsaajista. Johtuuko tämä taidosta, luonteesta, fyysisestä koosta vai siitä yksinkertaisesta seikasta etteivät naiset pärjää miehille kilpailutilanteessa?

Se miksi naiset eivät mitaleita saaneet ei varmasti johdu taidoista, treenaamme yhtä paljon kuin miehet, käymme samoissa harjoituksissa ja harjoittelemme samojen ihmisten kanssa. Luonteeltamme saatamme joskus olla rauhallisempia ja kiltimpiä, mutta tämä tuskin näkyy kendossa. Mutta se on silkka fakta, että me olemme fyysisesti heikompia ja usein pienempiä kuin miehet ja tämä heijastuu palkintotilastoihin vahvasti.

Suomessa kyu-tasolla kilpaillaan vielä samoissa sarjoissa sukupuolesta riippumatta ja tämä onkin järkevää koska muuten sarjoista tulisi hyvin pieniä. Kuitenkin tämä kannattaisi huomioida omissa harjoituksissa ja valmentaa tyttöjä ja naisiakin niin, että he pystyvät kohtaamaan isommatkin miehet kisakentällä. Myös SM-joukkuekisassa vastaan saattaa tulla itseä reilusti pidempi ja elomassaltaan kookkaampi köriläs, kun taas SM-yksilöissä voi kisata nykyisin myös pelkästään naisten sarjassa.

Miten sitten pystyisimme kohtaamaan nämä isot köriläät? Jo harjoituksissa pitäisi oppia miten isommat vastustajat saa voitettua eikä jäisi heidän jalkoihinsa. Itse olen tottunut treenaamaan vuosien ajan miesten kanssa ainoana naisena, eikä se ole koskaan itseäni haitannut. Miesten kanssa harjoitteleminen on helppoa ja silloin on myös heidän kohtaamisensa kentällä, se ei poikkea mitenkään harjoituksista missä on oppinut käyttämään omia vahvuuksiaan ja ottamaan toiselta hyödyn fyysisestä voimasta pois.

Kun kilpaillaan kendossa, se on urheilua. Tarvitsemme siinä nopeutta, taitoa ja voimaa. Seuratessani  kyu-cupissa naisten otteluita, on sanottava ettei naisilla tätä voimaa ole. Sama ilmiö oli nähtävissä myös MM-kisatasolla aikaisemmin tänä vuonna. Shinaimme painaa keskimäärin 450g emmekä jaksa heiluttaa sitä kolmea minuuttia ja lyödä kunnolla saadaksemme pisteen. Tastä se usein jäi kiinni, lyöntejä tuli, mutta ne eivät olleet pisteen arvoisia. Ne olivat löysiä ja niistä puuttui se voima mikä erottaa ipponin pelkästä osumasta.

Meissä naisissa on kaikki potentiaali saada ne kirkkaimmat mitalit kilpailuissa, mutta ehkä meidän olisi aika tehdä töitä sen eteen. Voimme saada riittävät voimat tekemällä pelkästään kendoa, mutta silloin harjoitukset pitäisi vetää aina täysillä ja käydä niissä useammin kuin muutaman kerran viikossa. Harjoittelua tarvitaan vuosia. Tai sitten voimme ottaa mukaan oheisharjoittelun, kuntosalin, juoksulenkit, kahvakuulan, mitkä kehittävät nopeasti nopeutta ja voimaa. Uskon että meistä olisi siihen!

Aina ei pysty

Tämä kirjoitus ei ole suunnattu kenellekään erityisesti, vaan enemmänkin mietiskelyksi siitä mitä harjoittelu voi pitää sisällään ja miten sen voi mieltää. Ennenkaikkea, miten harjoitella jossei ole aivan parhaassa kunnossa joko fyysisessä tai henkisessä mielessä. Aina kun ei vaan pysty tekemään parasta, taikka edes normisuoritusta treeneissä. Silti tämä ei tarkoita sitä että pitäisi jäädä kotiin sohvalle tai pidättäytyä harjoittelusta kokonaan.

Miten sitten harjoitella jossei pysty täysipainoiseen bogu-harjoitteluun ottamaan osaa? Ensinnäkin, jos on jotain vaivoja niin siitä kannattaa heti ensimmäiseksi kertoa harjoitusten vetäjälle. Muuten pahimmassa tapauksessa tämä luulee, että harjoittelija lusmuaa ja ei vaan viitsi tehdä täysillä. Jos kertoo harjoitusten vetäjälle, että ei pysty tekemään täysillä niin yleensä tarjotaan mahdollisuutta harjoitella mukana ilman varusteitakin. Tähänkään ei ole pakko ottaa osaa, vaan voi harjoitella salin reunalla yksinään. Monesti tämä olisikin tärkeää  harjoittelua itse kullekin.

Kun harjoittelee itsekseen salin reunalla, voi peilistä katsoa miten se jalka nyt liikkuu ja miltä se oma lyönti näyttää. Samalla voi lyödä lyöntinukkea omalla vauhdillaan tarvitsematta huolehtia siitä, mitä se motodachi nyt ajattelee minun tekemisestäni. Tunnin treenissä, jossa kiinnittää huomiota jalkatyöhön tai lyömiseen voi kehittyä ja oivaltaa asioita tavalla, joka hyödyttää harjoittelua sitten kun on taas kunnossa täysivauhtiseen harjoitteluun.

Yksi erittäin hyvä yksinharjoittelun muoto on suburit. Kestää noin neljäkymmentäviisi minuuttia tehdä rauhallisesti ja kunnolla tuhat suburia. Siinäkin voi keskittyä moneen eri tekijään, jalkoihin, käsiin, ki-ken-tai-itchiin, hakea rentoutta käsiin ja hartioihin, tai voimaa käyttämällä painavampaa bokkenia. Vähempikin määrä kuin tuhat toki riittää jos jokaiseen lyöntiin panostaa täysillä.

Harjoittelu meillä koetaan yhä ainostaan sinä toimena kun pistetään bogu ylle ja juostaan kunnolla ja hiki tulee ja kuola lentää. Mutta seuraavan kerran kun olet vähän väsynyt tai jokin paikka kipeänä, voisit miettiä olisiko enemmän hyötyä tulla salille tekemään subureita tai harjoittelemaan lyöntejä peilin edessä ja lyöntinuken avulla. Se ei ole yhtään sen vähäisempää harjoittelua ja saattaisihan siinä oppiakin enemmän kuin vain juoksemalla tunnin verran shinai kädessä 🙂

Ja hengitä syvään!

Meidän ei tarvitse opetella hengittämään vaan se tulee luonnostaan. Se on meidän elinehtomme. Miksi hengittäminen kuitenkin voi olla välillä niin hankalaa?

Tänä keväänä, kuten jo kahtena edellisenäkin, aloitin juoksemisen. Tänä vuonna kuitenkin maltillisemmin ja pienemmillä lenkeillä, koska jalkani ei tunnu kestävän muuten syksyyn saakka. En juokse edes koko lenkkiä, vaan enemmän intervalli tyylistä harjoittelua, 3 minuuttia juoksua, 2 minuuttia kävelyä, tämä viisi tai kuusi kertaa. Alkuun ja loppuun pidemmät kävelyosuudet. Kaiken kaikkiaan lenkin pituudeksi tulee hyvässä tapauksessa hieman alle tunti.

Juoksemisella on monia hyviä vaikutuksia myös kendon tekemiseen. En voi sanoa olevani millään tasolla asiantuntija tässä asiassa, mutta puhun omista kokemuksista. Ensinnäkin juokseminen kohottaa nopeasti kuntoa. Aloittaessa rauhallisen ja säännöllisen lenkkeilyn, huomaa nopeasti jaksavansa yhä pidemmälle. Tämän jälkeen on helppo ajatella keikossa, että jaksoin juostakin 10 kilometria, kyllä minä jaksan 5 minuuttia tätäkin tehdä! Juokseminen saa myös vipinää jalkoihin kendo treeneissäkin. Itselläni ei ole mitkään nopeat jalat, mutta jo lyhyen ajan lenkkeiltyäni, huomaa kuinka nekin nopeutuvat. Juoksu auttaa myös erinomaisesti hapenottokykyyn, mikä on tärkeää kaikessa liikunnassa!

Nyt kun olen supistanut lenkeillä juoksun määrää, jaksan keskittyä muuhunkin kuin itse suoritukseen. Suurinpana haasteenaonkin tällä hetkellä hengitykseen keskittyminen. Kun suoritus on pitkä ja alkaa väsyttää, ei hengitykseen enää kiinnitä huomiota ja siitä tulee pinnallista. Näin ollen keho ei saa enää riittävästi happea jaksamiseen. Näin on tapahtunut useat kerrat. Myös oma sykkeeni hyppii sillon pilvissä. En tiedä johtuuko vanhasta sykemittarista, vai onko se tosiaan niin korkealla. Hapenottokykyni on muutenkin heikko, se on käynyt selväksi kuntotesteissä ja leposykkeenikin hieman liian korkea. Tähän kaikkeen auttaisi kuitenkin juuri se oikea hengitysrytmi, minkä olen aina tiennyt, mutta minkä totesin käytännössä eräällä lenkillä: vedin ilmaa rauhallisesti nenän kautta sisään ja suun kautta ulos monen askeleen ajan. Syke tippui heti huimasti! Jatkaen tätä koko lenkin ajan, syke ei enää noussutkaan niihin lukemiin, missä se on ennen viilettänyt. Huippua vai mitä?

Ja sitten siihen, miten tämä vaikuttaa kendoon. Kendossa hengitys on erittäin tärkeässä roolissa. Katassa ja kirikaeshissa oikea hengitysrytmi ei ole minulle niinkään ongelma, mutta muuten kyllä. Oikein rytmi saattaa vaikuttaa positiivisesti omaan tekemiseen ja erityisesti jaksamiseen. Keikossa väärin tapahtuva hengittäminen voi johtaa asennon menettämiseen, keskittymisen herpaantumiseen ja vastustajan saavuttamaan pisteeseen. Joko kannattaisi keskittyä miten happea ottaa? Itse olen aloittanut tämän harjoittelemisen lenkkipoluilta. Toivottavasti opin tuomaan sen myös kendosalille.

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site