Blogiarkistot

Passiivisuus voittaa aina(?)

Seuraa avautumista. Miksi kendo-shiaissa voittaa helpoiten torjumalla ja olemalla passiivinen? Sanotaan että kendon periaatteisiin kuuluu, ettei ole ainoastaan puolustusta vaan torjunta johtaa aina hyökkäykseen. Ojiwaza ei ole odottelua vaan aloitteellista toimintaa jossa vastustaja pakotetaan toimimaan niin, että ojiwazaa voi suorittaa. Mutta ovatko nämä vain korulauseita?

Liian usein käy niin, että toinen (tai molemmat) ottelija ainoastaan odottelee toisen tekevän aloitteen. Ja kun se toinen tekee jotain, nopeasti suojaus päälle kun ei itse oltukaan valmiina. Tätä mallia jatketaan kunnes jompikumpi (tuurilla?) onnistuu saamaan pisteen ai-menillä(!) tai näykkäisy-kotella. Mitä tapahtui aktiiviselle ojiwazalle? Ja 1-0 asemassa se puolustustaistelu vasta alkaakin. Shinaita vain eteen ja välillä ovelia do-torjuntoja käsivarsilla. Itse ei varmasti tehdä aloitetta, kyllä se aika kohta loppuu.

Minulle on seurassamme opetettu, että jigeikossa ei torjuta. Jos kaveri tekee hyvän lyönnin ja osuu, ei oteta sitä pois häneltä. Kun itse hyökätään, annetaan hyökkäykseen kaikki välittämättä mahdollisista vastatekniikoista. Sutemi, hyökkäykseen ”sitoutuminen” ja kaiken antaminen on myös kendon perusperiaatteita. Tehtäessä jigeikoa tällä tavalla molemmat osapuolet saavat siitä paljon irti. Molemmat yrittävät olla aloitteellisia ja hyökätä. Molemmille tulee onnistumisia ja epäonnistumisia. Molemmat lyövät ja tulevat lyödyksi. Syntyy ”hyvää kendoa”, jossa näkee hienoja tekniikkoja eikä epämääräistä nuhjuamista.

Graduoinneissa näkee yleensä tämän suuntaista kendoa. Ainakin tulisi nähdä. Suoritin kesällä 1. danin ja tuossa graduoinnissa molemmat jigeikoni olivat mielestäni juuri tässä mielessä ”hyvää kendoa”. Ei pelätty tulla lyödyksi. Molemmissa jigeikoissa molemmat osapuolet tekivät aktiivista kendoa, hakivat asetelmia, loivat paikkoja ja suorittivat hyökkäyksiä. Kiitokset vielä uudestaan molemmille pareille!

Toki joskus myös kilpailuissa näkee tätä mystistä ”hyvää kendoa”, mutta turhan usein enemmistö kilpailijoista ottelee erittäin puolustusvoittoisesti – ainakin omasta mielestäni. Kun kaksi tasaväkistä kendokaa kohtaavat, on normaalia että ottelu näyttä tasaiselta eikä huimia tapahtumia ole paljon. Kuitenkin, tälläisessäkin tilanteessa voi aistia ottelijoiden lähestymistavan ja asenteen. Ovatko he siellä puolustamassa vai hyökkäämässä? Hyökkääminen ja aktiivisuus eivät välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi olla jatkuvasti lyömässä kakarigeikomaisesti. Se tarkoittaa sitä, että yritetään hakea asetelmia ja luoda paikkoja.

Oma ”ongelmani” on, että yritän tehdä shiaita kuin jigeikoa. Totta kai on olemassa runsaasti tekniikkoja, esimerkiksi nidan-wazaa, jotka toimisivat (ainakin periaatteessa) torjujia ja odottelijoita vastaan. Itse en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä, että pärjäisin niillä ja iloisella sekä aktiivisella kendolla shiaissa. Mutta yritän kuitenkin, en halua lähteä vain torjumaan. Ehkä juuri tästä johtuen en ole koskaan voittanut shiaita tuloksella 1-0. Kaikki voittoni ovat joko 2-0 tai 2-1. Itseasiassa, olen hävinnytkin shiain tuloksella 0-1 ainoastaan kerran, muut tappioni ovat olleet 0-2 tai 1-2.

En tiedä onko olemassa tilastotietoa asiasta, mutta omien havaintojeni mukaan ensimmäisen pisteen tekijä on erittäin vahvoilla shiaissa. Tappioasemasta voittoon nouseminen on haastavaa paitsi henkisesti, myös ihan puhtaasti teknisesti. Johtoasemassa olevan on suhteellisen helppo passailla, torjua ja pelata aikaa, näyttäen silti muka-aktiiviselta. Henkilökohtaisesti olen pari kertaa onnistunut nousemaan 0-1 tilanteesta 2-1 voittoon. Nämä kerrat ovat ehkäpä yksiä hienoimpia shiai-kokemuksia.

Tietysti johtoaseman puolustaminen on järkevää, mutta on eri asia kuinka sen tekee. Mikäli pystyy johtoasemastaan huolimatta pysymään aktiivisena, saattaa onnistua pakottamaan vastustajan puolustuskannalle.

Tämän vuoden SM-joukkuekisassa eräässä ottelussa pääsin 1-0 johtoon, mutta jatkoin aktiivista kendoa ja yritin tehdä toisen pisteen. Hävisin 1-2. Tuo ottelu on kuitenkin yksi hauskimmista joita olen otellut. Jos olisin vain jäänyt kuluttamaan aikaa, ei tuota hyvää muistoa olisi jäänyt.

Passiivisessa, puolustavassa ja torjuvassa kendossa kiteytyvät mielestäni shikai, kendon neljä sairautta: yllätys, pelko, epäilys ja epäröinti/hämmennys. Odotetaan toisen tekevän aloitteen koska ei luoteta omaan tekniikkaan tai ei tunneta vastustajan tyyliä (epäilys), mutta ei sitten ollakaan valmiina toimimaan (yllätys). Ei hyökätä määrätietoisesti (epäröinti), kun pelätään toisen tekevän vastatekniikkaa (pelko).

Tulevana viikonloppuna kisataan Kyu-Cup täällä Porissa. Toivottavasti kisoissa nähdään aktiivista kendoa!

Mainokset

Mietteitä kyu-kisojen jälkeen

Yksi kendon kohokohdista kyu harrastajille on kyu-kisat ja tänä vuonna kisat pidettiin tottakai Kotkassa. Vaikka ajokilometrejä kertyi pitkän viikonlopun aikana melkoisesti, oli matka jälleen kerran tekemisen arvoinen. Oli hieno katsella seuramme harrastajien intoa kisojen aikana ja toki jo kisoihin valmistautuessa. Valitettavasti emme tällä kertaa saaneet kokonaista joukkuetta kasaan valitettavien poisjääntien takia, mutta kuitenkin kisaamaan lähti viisi innokasta Porin kendoseuran jäsentä. Tämänkin määrä on hieno, sillä olimme suomalaisista toiseksi suurin osallistujaseura Kotkan oman väen jälkeen. Tuliaisina, kuten jo tiedätte, juniorien palkintosijoja ja Fighting Spirit palkinto, sekä aikuisten ylemmässä sarjassa myös FS-palkinto.

Kyu-kisojen yksilöiden palkitut

Kyu-kisojen yksilöiden palkitut

Itse kisoista positiivisia asioita. Kisat olivat jälleen kaksipäiväiset ja tämä toimi jälleen paljon paremmin kuin yksipäiväiset kisat. Niin ottelijat kuin tuomaritkin paransivat otteitaan ehdittyään levätä ja mietttyään ensimmäisen päivän tekosiaan. Positiivista oli ehdottomasti myös Kotkan kendoseuran tiedotus ja reagointi kysymyksiin kisoista, joihin vastattiin tunneissa ellei jo minuuteissa. Todella positiivista ja luottamusta herättävää toimintaa. Lisää toimitsijakoulutusta ja osallistumista kisoihin niin seura on valmis pitämään vaikka mitä kisoja kotikaupungissaan.

Negatiivisella puolella ei ole paljon, mutta kuitenkin suurin kaikista on osalllistuminen. Miten voi olla ettei Suomen suurimmista seuroista ole kyu-kisoissa kokonaista joukkuetta? Suomesta ainoastaan Kotkasta oli paikalla koko joukkue. Toki meilläkin oli tähän mahdollisuus, mutta viimehetken muut velvollisuudet veivät joukkueestamme kaksi henkeä. Matka Kotkaan on kyllä hyvinkin pitkä suurimmasta osasta Suomen seuroja, mutta se tuskin on syy poisjäämiseen jos harrastamiseen on oikeasti paloa. Onko maamme kyu-harrastajan kuva kendokasta, joka ei viitsi lähteä leirille jossei siellä ole laumaa japanilaisia opettajia, tai jos matka on vähänkin pidempi?

Onko syy osallistujien vähyyteen kuitenkin perimmiltään vähiin käyneissä kyu-harrastajien määrissä, vai vetäjien kyvyttömyydestä innostaa harrastajia lähtemään kisoihin? Tietenkään vetäjätkään eivät saa joukkuetta kisoihin kasaan, jos yksinkertaisesti väkeä ei ole. Shiaikaan ei välttämättä ole kaikkia varten, jos kilpaileminen vain tuntuu vastenmieliseltä ja pelottavalta, ei sinne ole tietenkään pakko lähteä.

IMG_3291

Mitä voitaisiin tehdä, että jatkossa kyu-kisoissa olisi jälleen enemmän osallistujia? Olisiko syytä palata jälleen kolmihenkisiin joukkueisiin? Itse, samoin kuin muut joiden kanssa olen keskustellut, pitävät toki viisihenkisistä joukkueista paljon enemmän. Joukkuekisan aikana ehtii silloin tilanteet vaihtelemaan paljon enemmän. Kuitenkin kyu-kisojenkin kohokohta on juuri se joukkuekisa, johon mennään oman seuran joukkueella, esittelemään ylpeästi oman seuran taitotasoa. Auttaisiko jos pohdittaisiin osallistumisen oikeuttavia ikä-/tasorajoja? Pienisssä seuroissa harrastajia ei ole tietenkään paljon ja nämäkin enimmäkseen hyvin nuoria. Samalla nämä 16- ja 17-vuotiaat ovat koko harrastamisensa ajan tottuneet jo harjoittelemaan aikuisten kanssa. Eikö silloin, kun pieni laji vähäisine harrastajine olemme, voitaisi kysellä seurojen vetäjien suosituksia siitä, voiko kyseessä oleva henkilö otella joukkuekisassa? Silloin pienilläkin seuroilla olisi paremmat mahdollisuudet saada joukkue kasaan.

Kyu-kisat ovat mahtava ja innostava tapahtuma jonka aikana tapahtuu oppimista monella tasolla, niin tuomareiden puolella kuin ottelijoidenkin. Olisi hienoa kun tästä kilpailusta tulisi jälleen se seurojen näyteikkuna omaan osaamiseensa kyu-tasolla. Vakaasti uskon että ensi vuonna ainakin meidän seuramme lähtee mukaan täydellä joukkuella ja sen lisäksi mukana on vähintään kuusi junioria. Pistäkää muut seurat siitä paremmaksi, haaste on heitetty! 🙂

Vuosi miekan tiellä

Vuosi on hyvin mielenkiintoinen ajanjakso. Toisaalta aina näin loppuvuodesta tuntuu, että vuosi meni hyvinkin nopeasti ja huomaamatta. Kun taas alkaa muistelemaan, mitä kaikkea kuluneena vuotena on tapahtunut, tuleekin huomattua että vuosi onkin yllättävän pitkä aika. Peruskurssigraduointi, bogun hankinta, ensimmäinen ji-geiko, tutustuminen kendon kilpailupuoleen, toinen graduointi, ensimmäinen kendoleirini, ensimmäiset kisat ja vielä kolmaskin graduointi mahtuu vuoden sisään. Venytän kuitenkin tekstini käsittelemää ajankohtaa parilla kuukaudella, jotta saan koko tähänastisen kendo-urani katettua. Tässä siis nuoren porilaisen tuoreen 4. kyun kendon harrastajan tarina kendon parissa ja mietteitä siitä, mitä kendo on saanut aikaan elämässäni.

1. Ensimmäinen askel
Kaikki alkoi todenteolla siitä, kun veljeni kanssa syksyllä 2011 menimme Porin Kendoseuran peruskurssinäytökseen. Veljelläni jo kendotaustaa olikin tuolloin, joten taustatyötä oli jo tehty jonkinverran, ja näytöksessä tulikin erityisen tarkasti seurattua niitä, joiden tiesi jo olevan ”isoja daneja”. Näytöksen jälkeen kävimmekin pyytämässä esitteitä eräältä näistä isoista daneista, ja tuolloin kyllä jännitti. Ja ensimmäisissä treeneissä vasta jännittikin. Jo ensimmäisten treenien alussa tiesin, että taival ei tulisi olemaan helppo, alku ei välttämättä tulisi olemaan nopea, ja pitkäjänteisyyttä tarvittaisiin. Uskoin kendon olevan minulle sopiva, mutta silti sitä jännitti, kuinka sitä todellisuudessa jaksaa. Olinkin onnekas, sillä oma peruskurssini oli erittäin motivoiva; muut kehittyivät nopeasti, ja en taatusti alkaisi olemaan ainut joka jää kehityksestä jälkeen. Vaikka sitä käytännössä omaan tekemiseen vain keskityttiin, niin kyllä siinä aina sivusilmällä tuli katsottua, miten se kaveri siinä vieressä vetää. Myös oma salimme Porin puuvillassa oli todella tunnelmallinen, se tuntui auttavan keskittymään. Tieto siitä, että vetäjät ovat tehneet tätä yhtä kauan kun itsellä on elinvuosia kertynyt, auttoi myös avaamaan silmiä: maailma on iso paikka jossa on paljon opittavaa.

Ja sitä uutta asiaa kendon parista löytyi. Aluksi jännitin olkapäistä niin tavattomasti, että oikean (kyllä, oikean) käden olkapääkin jo oireili vähäsen. Sitä alkoi ihan salin ulkopuolellakin miettiä, mitä sillä meinattiin, kun sanottiin että lyönti suuntautuu eteenpäin, ei alaspäin. Peruskurssilla treenejä oli kahdesti viikossa (ellen ihan väärin muista) ja treenejä kyllä odotettiin aina innolla. Aloin tuolloin myös lenkkeillä hieman, sillä kuntoni oli heikko, ja etenkin jalkatyötä tehtäessä alkoi usein jalat pettämään alta. Halusin uhrata treenien ulkopuolista aikaa treenaamisen tehostamiseksi ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Kendo oli siis jo soluttautunut arkielämääni; se toimi motivaattorina muutenkin hyödylliselle toiminnalle.

Kurssin lähestyessä loppuaan sitä alkoi kaveerata kanssatreenaajien ja vetäjien kanssa. Vetäjätkin alkoivat pikkuhiljaa tuntua vähemmän pelottavilta ja heille puhuminen alkoi jännittää hieman vähemmän. Kyllä se silti vieläkin jännitti. Ihan uuden tason jännitys kuitenkin saavutti vasta graduoinnissa. Olihan graduointi jälleen täysin uusi tilaisuus, jollaista ei koskaan aikasemmin ollut kokenut. Kovasti sitä toistettiin, että jos omalla tasolla suoriutuu, niin läpipääsy on varmaa. Se pistikin miettimään sitä, mikä on oma todellinen taso. Ja kylläpä sitä tulikin jännitettyä hirveästi graduoinnissa. Kaikinpuolin järisyttävä kokemus se ensimmäinen graduointi, tiedä sitten mikä siinä sai niin paljon jännittämään.

41800_7646046746_6795_n
2. Nyt ollaan pitkällä! Eiks?
Läpihän se graduointi sitten menikin, ja jo tuolloin tuli ajateltua, että kylläpä sitä ollaan tultu jo pitkälle. Todella pian graduoinnin jälkeen alettiinkin jo tilaamaan varusteita. Oma bogu. Ajatus tuntui kovin etäiseltä vielä graduoinnin jälkeenkin, mutta kyllä se todellisuus sieltä päälle puski nopeasti. Kyllä sitä nyt oma bogu on ostettava! Kuitenkin ennen kun omat bogut saapuivat, pääsimme kokeilemaan lainakamppeita, lähinnä tarea ja do:ta. Kyllä silloin olikin iso ja kankea olo! Kun panssarit oli puettu päälle, pääsimmekin harrastamaan do- lyöntien ihanuutta; ei ollut kerta eikä kaksi kun napautimme toisiamme täydellisesti ohi suojatun alueen! Ilo oli molemminpuoleinen ja hauskaa oli. Omat bogut toivat kuitenkin vielä yhden lisäalueen kendoon. Aikaisemmin kotona oli lähinnä hakama ja takki viikattuina pinossa ja shinaipussi huoneen nurkassa odottamassa. Kun oma bogu vihdoin saapui, se toi kendon edellistä enemmän arkipäivääni; bogu oli aina sisustuselementin roolissa näyttävällä paikalla kun se ei ollut mukana salilla. Se muistutti aina kendosta. Bogu on myös kohtuu iso investointi näin opiskelijabudjetilla, joten se lisäsi motivaatiota rajusti.

Vuosi taittui uudeksi, ja toi mukanaan nykyisin jo totutun rutiinin, mutta tuolloin uuden ja taas jännittävän asian. Treenien alussa tuli puettua tare ja do päälle, ihan itse! Myöhemmin myös kotet kädessä alettiin harjoittelemaan. Usein kuulee sanottavan, että kotet kädessä asiat olisivat hankalempia ja vaatisivat totuttelua. Itselläni tosin kotet tuntuivat heti mukavilta, ote shinaista tuntui paremmalta ja varmemmalta mutta kevyemmältä kuin ilman koteja. Menin kanssa asia ei ihan yhtä helppo ollut. Itse joudun korjaamaan näköaistiani keinotekoisin menetelmin, ja silmälasit olivat tuolloin ainoa konstini siihen. Lasit toivat lisää vaikeutta menin sitomiseen, ja kun men vihdoin oli päässä, tuntui se vielä oudommalta. Näkökenttä kaventui hieman, pää ei enää kääntynyt normaalisti ja se äänimaailma vasta erilainen olikin.

3. Tästähän se vasta alkaa oikeasti…
Tuolloin en olisi vielä uskonut, mutta tottapuhuen juuri menin pukeminen aiheutti suuren muutoksen elämässäni. Itselläni ei ollut helppoa tottua sen käyttöön. Treenit alkoivat käymään raskaiksi kun oli täysi varustus päällä, men tuntui aina olevan epämukavasti päässä, ja en halunnut viivästyttää treenejä omalla hitaalla menin pukemisella. Huonokuntoisena myös hengästyin hyvin nopeasti ja jouduin usein lopettamaan ennenaikaisesti, koska tuntui huonolta. Menin pukeminen ei suuremmin houkutellut tuolloin. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikeasti ongelmia kendon kanssa. Se pisti miettimään. Mikäs siinä nyt niin vaivasi? Aloin ratkaista ongelmia yksi kerrallaan. Puin menin päähäni kotona päivittäin, jotta siitä tulisi automaattisempaa ja nopeampaa. Korjasin vähän ruokavaliotani ja kuntoilin enemmän, jotta jaksaisin pidempään treeneissä. Näin sitä alkoi jo odottaa seuraavia rankkoja täysbogu-treenejä, sillä halusin nähdä, onko kehitystä tapahtunut. Ja kyllähän sitä pikkuhiljaa alkoi tapahtua samalla kun aloimme saada esimakua siitä, millainen on kendon fyysisempi ja kilpailullisempi puoli.

Samoihin aikoihin olikin alkanut jo uusi peruskurssi. Tämän peruskurssin menoa ei hirveästi tullut seurattua, sillä itselläkin oli niin paljon uusia asioita opittavana tuolloin. Kyllä siinä kuitenkin huomasi, että aika pitkä matka oli tultu niistä omista ensimmäisistä treeneistä. Samalla kun uudet kurssilaiset graduoivat ensimmäistä kertaa, tuli itselle aika suorittaa 5. kyu. Ja taas jännitettiin niin että hirvittää ajatellakkin. Ensimmäinen graduointini, jossa joudun tekemään ns. yksin; kukaan muu ei tekisi samaan aikaan, kaikki katseet olisivat minussa. Jälleen hirveän jännittämisen ja jäykistelyn jälkeen kuitenkin tuli taas päästyä läpi, vaikka välillä siihen ei uskonutkaan.

Kevääseen mahtui paljon sairastelua ja opiskelua, jotka haittasivat kendon tekemistä. Erityisesti hengitystien tulehdukset pitivät minut poissa treeneistä hyvin pitkään, ja tuolloin harmitti toden teolla. Silloin aloin tekemään kotona aktiivisesti subureita, kun raskaampi treenaaminen oli poissuljettu. Sitten kun sitä luuli parantuneensa ja palasi treeneihin niin eihän siitä mitään tullut, takaisin penkille katselemaan. Kyllä otti päähän. Kun taas vihdoin pääsin takaisin treenaamaan, oli kuntoni tippunut taas. Jigeiko alkoikin tehdä tulojaan treeniohjelmaamme. Harvassa oli ne kerrat kun jaksoin treenien loppuun asti; usein jouduin ottamaan hengähdystaukoja jo parin minuutin jigeikon jälkeen. Ja taas harmitti, mutta kyllä sitä kuntoa siitä alettiin uudelleen nostamaan, ja tämän eteen tuli tehtyä todella paljon töitä treenien ulkopuolella. Kendo alkoikin viemään ensisijaisen roolin; mm. keskiviikko iltojen opiskelija-aktiviteetit loppuivat osaltani kohtuu täydellisesti. Kaveripiirikin sen jo huomasi, että olin ihan hurahtanut kendoon.

4. Ikimuistoisia kokemuksia
Kesä alkoi tehdä tulojaan. Ja kesän mukana Porin Jazzleiri, johon lupauduin yövahdiksi koko leirin ajaksi. Tässä vaiheessa pyhitin kendolle siis tarvittaessa jo useiden päivien jaksoja. Jazzleiri olikin erittäin rankka kokemus. Öisin ei paljoa tullut nukuttua, ja treeneissä en jaksanut kunnolla, ja kun jaksoin, niin jalanpohjani iho petti. Treenejä ei kertynyt kuin neljät leirin aikana, mutta ne olivatkin sitten

SAMSUNGikimuistoisia treenejä. Jigeikoa kaukaa tulleiden isojen danien kanssa, Pruvostin hauskat opetukset… Kesän ehdoton kohokohta. Jazz- leirin innoittamana tein totaalisen remontin ruokavaliooni ja lisäsin oheisharjoittelun (josta muuten on hyviä kirjoituksia tässä blogissa) määrää rajusti. Alkoi tuloksiakin tulla.

 
Sitten olikin jo aika alkaa purkamaan niin rakkaaksi tullutta omaa salia puuvillalta jonkin muka kauppakeskuksentapasen vuoksi. Talkoita. Paljon talkoita. Joku voisi miettiä, että mitä sitä harrastuksen takia alkaa noin suurta työmäärää tekemään. Ja vielä palkatta. Mutta tässä vaiheessa sen jo tajusi itsekin; kendo oli jo enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa. Pitkään harrastamani toinen harrastuskin jo sai väistää kendon tieltä.

SAMSUNG
Vanhan salin purkutalkoot ja uuden salin kasaustalkoot veivät aikansa, ja treenaaminen siirtyi vuokratiloihin. Ohjaajamme väläytteli hieman mahdollisuutta osallistua Kyu cup- kisoihin Helsingissä. Saimme muutamat lisätreenivuorot kisoja varten, ja rankensin dieettiäni ja treenasin kovempaa kunnon kohentamiseksi, jottei kisamenestys jäisi kunnosta kiinni. Odotinkin kisoja tuolloin enemmän kuin mitään muuta. Kendo olikin jo suurin yksittäinen vaikuttaja elämässäni.

No ne kisat. Siellä sitten jännitys kohosi taas uudelle huipputasolle. Ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tasolla itse on. Se selviäisi pian. Yksilösarjassa pääsin kyllä alkupoolistani jatkoon mutta siihen se tyssäsikin sitten. Onneksi seuratovereilla meni yksilökisoissa paremmin, se toi toivoa myös omasta osaamisesta. Ehkä minulla kävikin vain huonoa tuuria yksilösarjassa. Yksilösarjaan osallistunkin lähinnä juuri sen takia, jotta olisi edes yksi aito ottelu alla ennen joukkuekisoja. Joukkuekisa olikin hyvin kiehtova. Sain todella hyvin muutettua jännityksen energiaksi ja olin aina todella innoisssani kun oma vuoroni koitti. Joukkuekisa oli hyvin antoisa minulle. Sitä ei voi korostaa riittävästi. Se, että oteltiin joukkueen puolesta, teki kisaamisesta todella hauskaa! Se, että jaksoin yhä todella pitkän päivän päätteeksi kuitenkin kaikki ottelut loppuun asti, kertoi siitä, että kuntoni oli todellakin parantunut roimasti. Se, että niitä pisteitä alkoi syntyä jokaisesssa ottelussa toi itseluottamusta tekemiseeni. (ja myös arkipäiväiseen elämään!) Ja pronssimitali joukkuekisasta tuntui ihan epäaidolta. Ei sitä tahdo vieläkään uskoa. Tuntuu siltä, että jos nyt, vaikka onkin kehittynyt, menisi samoja joukkueita vastaan, ei välttämättä mitalia tulisikaan. Jos Jazz-leiri oli kesän ikimuistoisin tapahtuma, niin nämä kisat ovat varmasti koko vuoden kohokohta.

joukkuekuva5. Toinen askel
Kisoista takaisinpäin matkatessa sitä autossa jo hieman mietiskelin kendon luonnetta. Kilpaileminen on ehdottomasti hienoa, mutta onko se syy miksi harrastan kendoa? Ei mielestäni, toki se luo terveitä itsensäkehittämisen haluja. Mihin ylipäätään oikein pyrin tällä kaikella treenaamisella? En tiedä, mutta se on hauskaa. Noh, kun kisojen jälkeen palattiin perustreenaamiseen, tulikin taas se niin tuttu tunne. Taas niin paljon uutta opittavaa. Taas kaikki on niin vaikeaa, ja tuntuu ettei mitään osaisi. Eikö uuden opittavan määrä koskaan lopu? Vuosi oli jo kulunut treenaamisen aloittamisesta, ja perusasiat tuntuivat jo itsestäänselviltä. Olisiko nyt vaikealta tuntuvat asiat vuoden päästä jo itsestäänselvyyksiä? Näyttäisikö tämänhetkinen tekemiseni vuoden päästä siltä, miltä tuolloin alkaneen peruskurssin tekeminen näytti minulle nyt? Ja nyt alkoi olla puhetta taas jo seuraavasta graduoinnista. Tässä vaiheessa vuosi alkoikin jo tuntumaan lyhyeltä. Juurihan sitä viidennen kyun suoritin!

Tuosta kyseisestä graduoinnista ei kauaa olekaan ehtinyt kulua, ja kuten jo kirjoittamastani ilemeekin, läpi siitäkin jotenkin kiemurreltiin. Tämä graduointi oli kahdella tavalla poikkeuksellinen: ensimmäistä kertaa graduoin oman salin ulkopuolella. Toiseksi, tällä kertaan en jännittänyt läheskään niin paljoa kun aikaisemmin. Mahtaakohan ympäristön vaikutus olla niin suuri, että omalla salilla ympäristö luo lisäpaineita menestykselle? En tiedä. Niin monia asioita en tiedä. Ja mitä graduoinnin jälkeen? Taas seuraavissa treeneissä oli samantien uusia asioita, jotka eivät meinanneet sujua sitten millään.

Mitä siis kendo on tehnyt elämälleni? Nykyisin heilutan puista keppiä 150 kertaa päivässä 7 päivää viikossa, käyn treeneissä ja talkoissa vähintään joka toinen päivä… No mitäs se terveydelleni on tehnyt? Kendon aloittamisesta tähän päivään olen laihtunut 23 kiloa. Se on aika paljon se. Treeneissä käydessä tulee aina niin nöyrä olo. Yli vuoden aktiivitreenaamisen jälkeen yhä tulee aina vain täysin uusia asioita, joilla saa rasittaa päätänsä ihan tolkuttomasti. Jos kendo on muuttanut minun elämääni näin paljon reilussa vuodessa, niin sopii miettiä miten se on muovannut näiden isojen danien elämiä ajan saatossa…

Kiitos kendon, olen jo nyt elämäni kunnossa. Fyysisesti ja henkisesti. On aika ottaa askel seuraavalle vuodelle kendon parissa.

 

Kyu-kisat kentän laidalta

Kuten aikaisemmat artikkelit jo kertoivat, pidettiin tänä vuonna Helsingissä vuosittaiset kendon kyu-kisat. Tämän kirjoituksen tarkoitus on katsella kisoja eri näkökulmasta kuin ottelijan osalta monasti on mahdollista.

Ensinnä aloitetaan kisapäivän plussista. Ensinnäkin oli hieno nähdä näin paljon ottelijoita saapuneen paikalle, sillä Suomalaiset kendo-kisat kun yleensä ovat erinomaisen pieniä tapahtumia. 11 joukkuetta tarkoittaa 55 ottelijaa ja siihen vielä juniorit mukaan, niin päivän aikana oli monta ottelua.  Ottelijoiden taso alemmissa kyussa oli mukavan hyvä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Miten voikin iso mies moukaroida pieniä tyttöjäkin sillä tavalla? Ylemmissä kyussa sitten taso oli enemmän kirjavaa. Ensin saattoi otella aivan hyvätasoinen 3.kyu ja samassa poolissa oli sitten heikkotasoinen 1.kyu. Voiko tästä vetää jotain johtopäätöksiä? Että aloittelijoiden opettaminen on hyvässä jamassa, mutta harjoittelijoiden ohjaaminen siitä ylemmälle tasolle on vaikeaa ja jää ajanpuutteen ja muiden seikkojen takia vähemmälle? Tämä ei toki tarkoita, että kaikki ylemmät kyut olisivat olleet heikkoja. Aina lopulta ne parhaat löytävät tiensä kaaviossa pisimmälle ja lopulta loppuotteluun. Kuten tänäkin vuonna.

Tuomarityöskentelykin on kehittynyt. Tottakai virhearvioita tulee, mutta tulee niitä MM-kisossakin. Mutta yleisellä tasolla nuoretkin tuomarit osaavat liikkua kentällä nykyään paremmin ja reagoivat pisteisiin hyvin. Samoin komennot ja ottelijoiden opastaminen alkaa olemaan hallussa. Ehkä jatkossa yhä enemmän voisi puuttua ottelijoiden liialliseen voimankäyttöön ja piittaamattomuuteen vastustajan terveydestä, sillä kisat ovat kuitenkin samalla opetuskisat ja tuomareiden vastuulla kenties on luoda käyttäytymismalleja ja ennakkotapauksia siitä mikä on sopivaa ja ei-sopivaa.

Negatiivisella puolella on ensinnäkin kaikkien sarjojen siirtäminen yhdelle päivälle. Kyseessä on kuitenkin monelle ensimmäiset kisat ja mahdollisuus harjoitella oikeaa shiaita. Kun muutamalla oman seuramme jäsenellä oli ensimmäinen ottelu aamukymmeneltä ja viimeinen ottelu puoli kuuden jälkeen illalla, on kyseessä liian pitkä päivä. Etenkin kun mitään ruokailutaukoa ei ollut missään vaiheessa. Jos ja kun jatkossa on tarkoitus että harrastajia tulee lisää ja nämä kisat entisestään kasvavat, olisi hyvä että kisat yhä edelleen olisivat kahdella päivällä.  Tämä oli toivomus myös kaikilta joiden kanssa päivän päätteeksi juttelin, ei vain oma mielipiteeni.

Toinen seikka on toimitsijat. Miten ei kisoihin saada enemmän kuin yksi toimitsija? Kyseessä on kuitenkin kisat Helsingissä, missä seuroja on useampi ja lähiseuroja vielä monta lisää. Missä olivat ne kaikki kymmenet kendon harrastajat jotka eivät ottaneet osaa ottelijoina? Uskon että kun me talvella järjestämme kisat täällä kotikaupungissamme, saamme paikalle vähintään kymmenen toimitsijaa entisistä ja nykyisistä peruskurssilaisista ja vähän kauemminkin harrastaneista. Tämä on kuulkaas seuralaisemme sitten myös avoin haaste teille! Katsokaakin että en ole väärässä 🙂 Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautittavat kisat ja kiitokset tapahtuman järjestäneille organisaatioille ja innostuneille oman seuran jäsenille, jotka tarjositte meille vähän kauemmin harjoitelleille päivän täydeltä jännitystä ja ilon tunteita.

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site