Blogiarkistot

Yōkain vuosiraportti 2014

Kendovuosi 2014 lähti käyntiin räväkästi viikonlopulla Helsingissä dan-cupin ja SM-joukkuekilpailun merkeissä. Enemmän tuosta viikonlopusta voi lukea kirjoituksesta Dan-Cup ja SM-joukkuekilpailut 2014.

Keväällä tapahtumia oli melko paljonkin, tosin 5 Nations Cupia ja EM-kisoja seurasin vain internetin välityksellä. Maaliskuussa Shimohashi-sensei vietti noin viikon Porissa. Erityisesti hänen vierailustaan mieleen jäivät todella monipuoliset opetusmenetelmät. Myös tapa tehdä jogeburia ja se mahtava gyaku-do tulevat ensimmäisten joukossa mieleen. Shimohashi-sensein vierailun aikaan pidimme myös uuden dojomme viralliset avajaiset. Heti vierailun jälkeen ehdimme Raumalle pitämään kendonäytöstä. (Kiireinen viikko).

Keväällä järjestettiin tietysti myös peruskurssi. Olen oman peruskurssini jälkeen ollut mukana jokaisella seuran peruskurssilla, mutta kevään kurssi oli poikkeuksellinen siinä, että olin kurssilla ohjaajana.

Leiripassit järjestyksessä

Leiripassit järjestyksessä

Kesällä järjestettiin perinteinen Jazz-leiri. Vuoden 2014 Jazz-leiri oli järjestyksessään 23. Leiri kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta ja se vaatiikin melkoista talkoohenkeä ja suunnittelua toteutuakseen. Periaatteessa seuraavan leirin suunnittelu alkaakin heti edellisen päätyttyä. Jotta leiriläisille voidaan tarjota hyvää palvelua, eivät kaikki voi olla aina harjoituksissa mukana. Osan pitää tehdä järjestelypuuhia. Vuonna 2014 ehdin silti osallistumaan hyvin leirin harjoituksiin järjestely- ja työkiireiden (kesäloma, mikä se sellainen on?) lomassa. Lisäksi pääsin (jouduin?) vetämään alkulämmittelyt kertaan tai kahteen leirillä. Eihän siinä mitään ihmeellistä, mutta olihan se jännä kokemus kun edessä onkin reipas sata kendokaa kymmenen sijaan.

Leirin viimeisenä päivänä olikin edessä ensimmäinen dan-graduointini. Mietteitä siitä ja matkasta siihen voi lukea täältä: Tie shodaniin.

Omaa syksyäni leimasi ajanpuute. Opiskeluni olivat loppusuoralla, mutta olin samalla täyspäiväisesti töissä. Niistä johtuen päivät olivat melko pitkiä. Syksyllä olin kevään tapaan ohjaamassa peruskurssin harjoituksia.

Alkusyksystä osallistuimme jälleen ”Nuori Pori Harrastaa” -tapahtumaan, jonka tarkoituksena on esitellä kaupungin harrastustarjontaa lapsille.

Syyskuun lopulla seuramme järjesti kyu-cupin. Järjestelyt sujuivat suht’ mukavasti, vaikkakin aina muutama käsipari lisää mahtuisi mukaan. Olimme järjestäneet vuoden 2013 SM-joukkuekisan ja dan-cupin, joten tuoretta kokemusta kisojen järjestämisestä oli.

Omalla kohdallani vuoden 2014 kyu-cup oli merkittävä siinä mielessä, että toimin ensimmäistä kertaa tuomarina ”virallisissa” kisoissa. Kyllä siitä taidettiin jotenkin kunnialla selvitä, vaikka kehittämiskohteitakin kyllä löytyy.

Lattian hionta vei noin viikon. Koneet olivat suuri apu, mutta viimeistely tehtiin käsin.

Lattian hionta vei noin viikon. Koneet olivat suuri apu, mutta viimeistely tehtiin käsin.

Vuoden loppupuolella hioimme dojon lattian, mistä aiheutui noin viikon katko harjoituksiin. Ennen ensimmäisiä harjoituksia ”uudella” lattialla olin ainoastaan nopeasti hieman testaillut sen pitoa talkoiden yhteydessä. Aluksi hieman jopa jännitti, miten jalkatyö sujuu nyt kun pito on kasvanut. Huolet osoittautuivat turhiksi, sillä jalkatyö hiotulla lattialla sujui mainiosti. Lisääntyneen kitkan kyllä huomasi (ero on oikeastaan aika valtava), mutta siihen tottui nopeasti. Nyt lattia on entistä parempi.

Vuosi ainakin tuntui todella tapahtumarikkaalta, eikä edellä ole edes mainittua kaikkia tapahtumia joissa seura oli osana. Syksyllä pääsin muun muassa kokeilemaan tameshigiriä ja kaikki leikkaukset jopa onnistuivat! Eräs tärkeä esilletuotava asia on porilaisen koulun opettajavaihdon ansiosta seuraamme saapunut japanilainen vieras, joka sattui olemaan myös aktiivinen kendoka!

Olen jo useamman vuoden ajan pitänyt kirjaa harjoituksistani. Seuraavassa kaaviossa on vuoden 2014 harjoitusmääräni tunteina kuukausittain jaoteltuna. Mukaan on laskettu seuran harjoitukset ja Jazz-leiri. Mukaan ei ole laskettu muita leirejä tai kisoja. Kokonaisharjoitusmääräksi tuli 300,5 tuntia vuoden aikana. Syksyn koulu- ja työkiireet näkyvät selkeästi (onneksi koulukiireet ovat nyt ohi, valmistuin joulukuussa). Maaliskuun treenimäärä on melkoisen korkea Shimohashi-sensein vierailun ansiosta, siitäkin huolimatta, että jouduin maaliskuussa olemaan jonkin verran poissa harjoituksista viisaudenhampaan kirurgisen poiston takia.

harjoitusmaarat2014

Sellainen oli minun kendovuoteni 2014. Saa nähdä mitä 2015 tuo tullessaan.

Mainokset

Passiivisuus voittaa aina(?)

Seuraa avautumista. Miksi kendo-shiaissa voittaa helpoiten torjumalla ja olemalla passiivinen? Sanotaan että kendon periaatteisiin kuuluu, ettei ole ainoastaan puolustusta vaan torjunta johtaa aina hyökkäykseen. Ojiwaza ei ole odottelua vaan aloitteellista toimintaa jossa vastustaja pakotetaan toimimaan niin, että ojiwazaa voi suorittaa. Mutta ovatko nämä vain korulauseita?

Liian usein käy niin, että toinen (tai molemmat) ottelija ainoastaan odottelee toisen tekevän aloitteen. Ja kun se toinen tekee jotain, nopeasti suojaus päälle kun ei itse oltukaan valmiina. Tätä mallia jatketaan kunnes jompikumpi (tuurilla?) onnistuu saamaan pisteen ai-menillä(!) tai näykkäisy-kotella. Mitä tapahtui aktiiviselle ojiwazalle? Ja 1-0 asemassa se puolustustaistelu vasta alkaakin. Shinaita vain eteen ja välillä ovelia do-torjuntoja käsivarsilla. Itse ei varmasti tehdä aloitetta, kyllä se aika kohta loppuu.

Minulle on seurassamme opetettu, että jigeikossa ei torjuta. Jos kaveri tekee hyvän lyönnin ja osuu, ei oteta sitä pois häneltä. Kun itse hyökätään, annetaan hyökkäykseen kaikki välittämättä mahdollisista vastatekniikoista. Sutemi, hyökkäykseen ”sitoutuminen” ja kaiken antaminen on myös kendon perusperiaatteita. Tehtäessä jigeikoa tällä tavalla molemmat osapuolet saavat siitä paljon irti. Molemmat yrittävät olla aloitteellisia ja hyökätä. Molemmille tulee onnistumisia ja epäonnistumisia. Molemmat lyövät ja tulevat lyödyksi. Syntyy ”hyvää kendoa”, jossa näkee hienoja tekniikkoja eikä epämääräistä nuhjuamista.

Graduoinneissa näkee yleensä tämän suuntaista kendoa. Ainakin tulisi nähdä. Suoritin kesällä 1. danin ja tuossa graduoinnissa molemmat jigeikoni olivat mielestäni juuri tässä mielessä ”hyvää kendoa”. Ei pelätty tulla lyödyksi. Molemmissa jigeikoissa molemmat osapuolet tekivät aktiivista kendoa, hakivat asetelmia, loivat paikkoja ja suorittivat hyökkäyksiä. Kiitokset vielä uudestaan molemmille pareille!

Toki joskus myös kilpailuissa näkee tätä mystistä ”hyvää kendoa”, mutta turhan usein enemmistö kilpailijoista ottelee erittäin puolustusvoittoisesti – ainakin omasta mielestäni. Kun kaksi tasaväkistä kendokaa kohtaavat, on normaalia että ottelu näyttä tasaiselta eikä huimia tapahtumia ole paljon. Kuitenkin, tälläisessäkin tilanteessa voi aistia ottelijoiden lähestymistavan ja asenteen. Ovatko he siellä puolustamassa vai hyökkäämässä? Hyökkääminen ja aktiivisuus eivät välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi olla jatkuvasti lyömässä kakarigeikomaisesti. Se tarkoittaa sitä, että yritetään hakea asetelmia ja luoda paikkoja.

Oma ”ongelmani” on, että yritän tehdä shiaita kuin jigeikoa. Totta kai on olemassa runsaasti tekniikkoja, esimerkiksi nidan-wazaa, jotka toimisivat (ainakin periaatteessa) torjujia ja odottelijoita vastaan. Itse en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä, että pärjäisin niillä ja iloisella sekä aktiivisella kendolla shiaissa. Mutta yritän kuitenkin, en halua lähteä vain torjumaan. Ehkä juuri tästä johtuen en ole koskaan voittanut shiaita tuloksella 1-0. Kaikki voittoni ovat joko 2-0 tai 2-1. Itseasiassa, olen hävinnytkin shiain tuloksella 0-1 ainoastaan kerran, muut tappioni ovat olleet 0-2 tai 1-2.

En tiedä onko olemassa tilastotietoa asiasta, mutta omien havaintojeni mukaan ensimmäisen pisteen tekijä on erittäin vahvoilla shiaissa. Tappioasemasta voittoon nouseminen on haastavaa paitsi henkisesti, myös ihan puhtaasti teknisesti. Johtoasemassa olevan on suhteellisen helppo passailla, torjua ja pelata aikaa, näyttäen silti muka-aktiiviselta. Henkilökohtaisesti olen pari kertaa onnistunut nousemaan 0-1 tilanteesta 2-1 voittoon. Nämä kerrat ovat ehkäpä yksiä hienoimpia shiai-kokemuksia.

Tietysti johtoaseman puolustaminen on järkevää, mutta on eri asia kuinka sen tekee. Mikäli pystyy johtoasemastaan huolimatta pysymään aktiivisena, saattaa onnistua pakottamaan vastustajan puolustuskannalle.

Tämän vuoden SM-joukkuekisassa eräässä ottelussa pääsin 1-0 johtoon, mutta jatkoin aktiivista kendoa ja yritin tehdä toisen pisteen. Hävisin 1-2. Tuo ottelu on kuitenkin yksi hauskimmista joita olen otellut. Jos olisin vain jäänyt kuluttamaan aikaa, ei tuota hyvää muistoa olisi jäänyt.

Passiivisessa, puolustavassa ja torjuvassa kendossa kiteytyvät mielestäni shikai, kendon neljä sairautta: yllätys, pelko, epäilys ja epäröinti/hämmennys. Odotetaan toisen tekevän aloitteen koska ei luoteta omaan tekniikkaan tai ei tunneta vastustajan tyyliä (epäilys), mutta ei sitten ollakaan valmiina toimimaan (yllätys). Ei hyökätä määrätietoisesti (epäröinti), kun pelätään toisen tekevän vastatekniikkaa (pelko).

Tulevana viikonloppuna kisataan Kyu-Cup täällä Porissa. Toivottavasti kisoissa nähdään aktiivista kendoa!

Vuosi miekan tiellä

Vuosi on hyvin mielenkiintoinen ajanjakso. Toisaalta aina näin loppuvuodesta tuntuu, että vuosi meni hyvinkin nopeasti ja huomaamatta. Kun taas alkaa muistelemaan, mitä kaikkea kuluneena vuotena on tapahtunut, tuleekin huomattua että vuosi onkin yllättävän pitkä aika. Peruskurssigraduointi, bogun hankinta, ensimmäinen ji-geiko, tutustuminen kendon kilpailupuoleen, toinen graduointi, ensimmäinen kendoleirini, ensimmäiset kisat ja vielä kolmaskin graduointi mahtuu vuoden sisään. Venytän kuitenkin tekstini käsittelemää ajankohtaa parilla kuukaudella, jotta saan koko tähänastisen kendo-urani katettua. Tässä siis nuoren porilaisen tuoreen 4. kyun kendon harrastajan tarina kendon parissa ja mietteitä siitä, mitä kendo on saanut aikaan elämässäni.

1. Ensimmäinen askel
Kaikki alkoi todenteolla siitä, kun veljeni kanssa syksyllä 2011 menimme Porin Kendoseuran peruskurssinäytökseen. Veljelläni jo kendotaustaa olikin tuolloin, joten taustatyötä oli jo tehty jonkinverran, ja näytöksessä tulikin erityisen tarkasti seurattua niitä, joiden tiesi jo olevan ”isoja daneja”. Näytöksen jälkeen kävimmekin pyytämässä esitteitä eräältä näistä isoista daneista, ja tuolloin kyllä jännitti. Ja ensimmäisissä treeneissä vasta jännittikin. Jo ensimmäisten treenien alussa tiesin, että taival ei tulisi olemaan helppo, alku ei välttämättä tulisi olemaan nopea, ja pitkäjänteisyyttä tarvittaisiin. Uskoin kendon olevan minulle sopiva, mutta silti sitä jännitti, kuinka sitä todellisuudessa jaksaa. Olinkin onnekas, sillä oma peruskurssini oli erittäin motivoiva; muut kehittyivät nopeasti, ja en taatusti alkaisi olemaan ainut joka jää kehityksestä jälkeen. Vaikka sitä käytännössä omaan tekemiseen vain keskityttiin, niin kyllä siinä aina sivusilmällä tuli katsottua, miten se kaveri siinä vieressä vetää. Myös oma salimme Porin puuvillassa oli todella tunnelmallinen, se tuntui auttavan keskittymään. Tieto siitä, että vetäjät ovat tehneet tätä yhtä kauan kun itsellä on elinvuosia kertynyt, auttoi myös avaamaan silmiä: maailma on iso paikka jossa on paljon opittavaa.

Ja sitä uutta asiaa kendon parista löytyi. Aluksi jännitin olkapäistä niin tavattomasti, että oikean (kyllä, oikean) käden olkapääkin jo oireili vähäsen. Sitä alkoi ihan salin ulkopuolellakin miettiä, mitä sillä meinattiin, kun sanottiin että lyönti suuntautuu eteenpäin, ei alaspäin. Peruskurssilla treenejä oli kahdesti viikossa (ellen ihan väärin muista) ja treenejä kyllä odotettiin aina innolla. Aloin tuolloin myös lenkkeillä hieman, sillä kuntoni oli heikko, ja etenkin jalkatyötä tehtäessä alkoi usein jalat pettämään alta. Halusin uhrata treenien ulkopuolista aikaa treenaamisen tehostamiseksi ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Kendo oli siis jo soluttautunut arkielämääni; se toimi motivaattorina muutenkin hyödylliselle toiminnalle.

Kurssin lähestyessä loppuaan sitä alkoi kaveerata kanssatreenaajien ja vetäjien kanssa. Vetäjätkin alkoivat pikkuhiljaa tuntua vähemmän pelottavilta ja heille puhuminen alkoi jännittää hieman vähemmän. Kyllä se silti vieläkin jännitti. Ihan uuden tason jännitys kuitenkin saavutti vasta graduoinnissa. Olihan graduointi jälleen täysin uusi tilaisuus, jollaista ei koskaan aikasemmin ollut kokenut. Kovasti sitä toistettiin, että jos omalla tasolla suoriutuu, niin läpipääsy on varmaa. Se pistikin miettimään sitä, mikä on oma todellinen taso. Ja kylläpä sitä tulikin jännitettyä hirveästi graduoinnissa. Kaikinpuolin järisyttävä kokemus se ensimmäinen graduointi, tiedä sitten mikä siinä sai niin paljon jännittämään.

41800_7646046746_6795_n
2. Nyt ollaan pitkällä! Eiks?
Läpihän se graduointi sitten menikin, ja jo tuolloin tuli ajateltua, että kylläpä sitä ollaan tultu jo pitkälle. Todella pian graduoinnin jälkeen alettiinkin jo tilaamaan varusteita. Oma bogu. Ajatus tuntui kovin etäiseltä vielä graduoinnin jälkeenkin, mutta kyllä se todellisuus sieltä päälle puski nopeasti. Kyllä sitä nyt oma bogu on ostettava! Kuitenkin ennen kun omat bogut saapuivat, pääsimme kokeilemaan lainakamppeita, lähinnä tarea ja do:ta. Kyllä silloin olikin iso ja kankea olo! Kun panssarit oli puettu päälle, pääsimmekin harrastamaan do- lyöntien ihanuutta; ei ollut kerta eikä kaksi kun napautimme toisiamme täydellisesti ohi suojatun alueen! Ilo oli molemminpuoleinen ja hauskaa oli. Omat bogut toivat kuitenkin vielä yhden lisäalueen kendoon. Aikaisemmin kotona oli lähinnä hakama ja takki viikattuina pinossa ja shinaipussi huoneen nurkassa odottamassa. Kun oma bogu vihdoin saapui, se toi kendon edellistä enemmän arkipäivääni; bogu oli aina sisustuselementin roolissa näyttävällä paikalla kun se ei ollut mukana salilla. Se muistutti aina kendosta. Bogu on myös kohtuu iso investointi näin opiskelijabudjetilla, joten se lisäsi motivaatiota rajusti.

Vuosi taittui uudeksi, ja toi mukanaan nykyisin jo totutun rutiinin, mutta tuolloin uuden ja taas jännittävän asian. Treenien alussa tuli puettua tare ja do päälle, ihan itse! Myöhemmin myös kotet kädessä alettiin harjoittelemaan. Usein kuulee sanottavan, että kotet kädessä asiat olisivat hankalempia ja vaatisivat totuttelua. Itselläni tosin kotet tuntuivat heti mukavilta, ote shinaista tuntui paremmalta ja varmemmalta mutta kevyemmältä kuin ilman koteja. Menin kanssa asia ei ihan yhtä helppo ollut. Itse joudun korjaamaan näköaistiani keinotekoisin menetelmin, ja silmälasit olivat tuolloin ainoa konstini siihen. Lasit toivat lisää vaikeutta menin sitomiseen, ja kun men vihdoin oli päässä, tuntui se vielä oudommalta. Näkökenttä kaventui hieman, pää ei enää kääntynyt normaalisti ja se äänimaailma vasta erilainen olikin.

3. Tästähän se vasta alkaa oikeasti…
Tuolloin en olisi vielä uskonut, mutta tottapuhuen juuri menin pukeminen aiheutti suuren muutoksen elämässäni. Itselläni ei ollut helppoa tottua sen käyttöön. Treenit alkoivat käymään raskaiksi kun oli täysi varustus päällä, men tuntui aina olevan epämukavasti päässä, ja en halunnut viivästyttää treenejä omalla hitaalla menin pukemisella. Huonokuntoisena myös hengästyin hyvin nopeasti ja jouduin usein lopettamaan ennenaikaisesti, koska tuntui huonolta. Menin pukeminen ei suuremmin houkutellut tuolloin. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikeasti ongelmia kendon kanssa. Se pisti miettimään. Mikäs siinä nyt niin vaivasi? Aloin ratkaista ongelmia yksi kerrallaan. Puin menin päähäni kotona päivittäin, jotta siitä tulisi automaattisempaa ja nopeampaa. Korjasin vähän ruokavaliotani ja kuntoilin enemmän, jotta jaksaisin pidempään treeneissä. Näin sitä alkoi jo odottaa seuraavia rankkoja täysbogu-treenejä, sillä halusin nähdä, onko kehitystä tapahtunut. Ja kyllähän sitä pikkuhiljaa alkoi tapahtua samalla kun aloimme saada esimakua siitä, millainen on kendon fyysisempi ja kilpailullisempi puoli.

Samoihin aikoihin olikin alkanut jo uusi peruskurssi. Tämän peruskurssin menoa ei hirveästi tullut seurattua, sillä itselläkin oli niin paljon uusia asioita opittavana tuolloin. Kyllä siinä kuitenkin huomasi, että aika pitkä matka oli tultu niistä omista ensimmäisistä treeneistä. Samalla kun uudet kurssilaiset graduoivat ensimmäistä kertaa, tuli itselle aika suorittaa 5. kyu. Ja taas jännitettiin niin että hirvittää ajatellakkin. Ensimmäinen graduointini, jossa joudun tekemään ns. yksin; kukaan muu ei tekisi samaan aikaan, kaikki katseet olisivat minussa. Jälleen hirveän jännittämisen ja jäykistelyn jälkeen kuitenkin tuli taas päästyä läpi, vaikka välillä siihen ei uskonutkaan.

Kevääseen mahtui paljon sairastelua ja opiskelua, jotka haittasivat kendon tekemistä. Erityisesti hengitystien tulehdukset pitivät minut poissa treeneistä hyvin pitkään, ja tuolloin harmitti toden teolla. Silloin aloin tekemään kotona aktiivisesti subureita, kun raskaampi treenaaminen oli poissuljettu. Sitten kun sitä luuli parantuneensa ja palasi treeneihin niin eihän siitä mitään tullut, takaisin penkille katselemaan. Kyllä otti päähän. Kun taas vihdoin pääsin takaisin treenaamaan, oli kuntoni tippunut taas. Jigeiko alkoikin tehdä tulojaan treeniohjelmaamme. Harvassa oli ne kerrat kun jaksoin treenien loppuun asti; usein jouduin ottamaan hengähdystaukoja jo parin minuutin jigeikon jälkeen. Ja taas harmitti, mutta kyllä sitä kuntoa siitä alettiin uudelleen nostamaan, ja tämän eteen tuli tehtyä todella paljon töitä treenien ulkopuolella. Kendo alkoikin viemään ensisijaisen roolin; mm. keskiviikko iltojen opiskelija-aktiviteetit loppuivat osaltani kohtuu täydellisesti. Kaveripiirikin sen jo huomasi, että olin ihan hurahtanut kendoon.

4. Ikimuistoisia kokemuksia
Kesä alkoi tehdä tulojaan. Ja kesän mukana Porin Jazzleiri, johon lupauduin yövahdiksi koko leirin ajaksi. Tässä vaiheessa pyhitin kendolle siis tarvittaessa jo useiden päivien jaksoja. Jazzleiri olikin erittäin rankka kokemus. Öisin ei paljoa tullut nukuttua, ja treeneissä en jaksanut kunnolla, ja kun jaksoin, niin jalanpohjani iho petti. Treenejä ei kertynyt kuin neljät leirin aikana, mutta ne olivatkin sitten

SAMSUNGikimuistoisia treenejä. Jigeikoa kaukaa tulleiden isojen danien kanssa, Pruvostin hauskat opetukset… Kesän ehdoton kohokohta. Jazz- leirin innoittamana tein totaalisen remontin ruokavaliooni ja lisäsin oheisharjoittelun (josta muuten on hyviä kirjoituksia tässä blogissa) määrää rajusti. Alkoi tuloksiakin tulla.

 
Sitten olikin jo aika alkaa purkamaan niin rakkaaksi tullutta omaa salia puuvillalta jonkin muka kauppakeskuksentapasen vuoksi. Talkoita. Paljon talkoita. Joku voisi miettiä, että mitä sitä harrastuksen takia alkaa noin suurta työmäärää tekemään. Ja vielä palkatta. Mutta tässä vaiheessa sen jo tajusi itsekin; kendo oli jo enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa. Pitkään harrastamani toinen harrastuskin jo sai väistää kendon tieltä.

SAMSUNG
Vanhan salin purkutalkoot ja uuden salin kasaustalkoot veivät aikansa, ja treenaaminen siirtyi vuokratiloihin. Ohjaajamme väläytteli hieman mahdollisuutta osallistua Kyu cup- kisoihin Helsingissä. Saimme muutamat lisätreenivuorot kisoja varten, ja rankensin dieettiäni ja treenasin kovempaa kunnon kohentamiseksi, jottei kisamenestys jäisi kunnosta kiinni. Odotinkin kisoja tuolloin enemmän kuin mitään muuta. Kendo olikin jo suurin yksittäinen vaikuttaja elämässäni.

No ne kisat. Siellä sitten jännitys kohosi taas uudelle huipputasolle. Ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tasolla itse on. Se selviäisi pian. Yksilösarjassa pääsin kyllä alkupoolistani jatkoon mutta siihen se tyssäsikin sitten. Onneksi seuratovereilla meni yksilökisoissa paremmin, se toi toivoa myös omasta osaamisesta. Ehkä minulla kävikin vain huonoa tuuria yksilösarjassa. Yksilösarjaan osallistunkin lähinnä juuri sen takia, jotta olisi edes yksi aito ottelu alla ennen joukkuekisoja. Joukkuekisa olikin hyvin kiehtova. Sain todella hyvin muutettua jännityksen energiaksi ja olin aina todella innoisssani kun oma vuoroni koitti. Joukkuekisa oli hyvin antoisa minulle. Sitä ei voi korostaa riittävästi. Se, että oteltiin joukkueen puolesta, teki kisaamisesta todella hauskaa! Se, että jaksoin yhä todella pitkän päivän päätteeksi kuitenkin kaikki ottelut loppuun asti, kertoi siitä, että kuntoni oli todellakin parantunut roimasti. Se, että niitä pisteitä alkoi syntyä jokaisesssa ottelussa toi itseluottamusta tekemiseeni. (ja myös arkipäiväiseen elämään!) Ja pronssimitali joukkuekisasta tuntui ihan epäaidolta. Ei sitä tahdo vieläkään uskoa. Tuntuu siltä, että jos nyt, vaikka onkin kehittynyt, menisi samoja joukkueita vastaan, ei välttämättä mitalia tulisikaan. Jos Jazz-leiri oli kesän ikimuistoisin tapahtuma, niin nämä kisat ovat varmasti koko vuoden kohokohta.

joukkuekuva5. Toinen askel
Kisoista takaisinpäin matkatessa sitä autossa jo hieman mietiskelin kendon luonnetta. Kilpaileminen on ehdottomasti hienoa, mutta onko se syy miksi harrastan kendoa? Ei mielestäni, toki se luo terveitä itsensäkehittämisen haluja. Mihin ylipäätään oikein pyrin tällä kaikella treenaamisella? En tiedä, mutta se on hauskaa. Noh, kun kisojen jälkeen palattiin perustreenaamiseen, tulikin taas se niin tuttu tunne. Taas niin paljon uutta opittavaa. Taas kaikki on niin vaikeaa, ja tuntuu ettei mitään osaisi. Eikö uuden opittavan määrä koskaan lopu? Vuosi oli jo kulunut treenaamisen aloittamisesta, ja perusasiat tuntuivat jo itsestäänselviltä. Olisiko nyt vaikealta tuntuvat asiat vuoden päästä jo itsestäänselvyyksiä? Näyttäisikö tämänhetkinen tekemiseni vuoden päästä siltä, miltä tuolloin alkaneen peruskurssin tekeminen näytti minulle nyt? Ja nyt alkoi olla puhetta taas jo seuraavasta graduoinnista. Tässä vaiheessa vuosi alkoikin jo tuntumaan lyhyeltä. Juurihan sitä viidennen kyun suoritin!

Tuosta kyseisestä graduoinnista ei kauaa olekaan ehtinyt kulua, ja kuten jo kirjoittamastani ilemeekin, läpi siitäkin jotenkin kiemurreltiin. Tämä graduointi oli kahdella tavalla poikkeuksellinen: ensimmäistä kertaa graduoin oman salin ulkopuolella. Toiseksi, tällä kertaan en jännittänyt läheskään niin paljoa kun aikaisemmin. Mahtaakohan ympäristön vaikutus olla niin suuri, että omalla salilla ympäristö luo lisäpaineita menestykselle? En tiedä. Niin monia asioita en tiedä. Ja mitä graduoinnin jälkeen? Taas seuraavissa treeneissä oli samantien uusia asioita, jotka eivät meinanneet sujua sitten millään.

Mitä siis kendo on tehnyt elämälleni? Nykyisin heilutan puista keppiä 150 kertaa päivässä 7 päivää viikossa, käyn treeneissä ja talkoissa vähintään joka toinen päivä… No mitäs se terveydelleni on tehnyt? Kendon aloittamisesta tähän päivään olen laihtunut 23 kiloa. Se on aika paljon se. Treeneissä käydessä tulee aina niin nöyrä olo. Yli vuoden aktiivitreenaamisen jälkeen yhä tulee aina vain täysin uusia asioita, joilla saa rasittaa päätänsä ihan tolkuttomasti. Jos kendo on muuttanut minun elämääni näin paljon reilussa vuodessa, niin sopii miettiä miten se on muovannut näiden isojen danien elämiä ajan saatossa…

Kiitos kendon, olen jo nyt elämäni kunnossa. Fyysisesti ja henkisesti. On aika ottaa askel seuraavalle vuodelle kendon parissa.

 

Kyu-kisat kentän laidalta

Kuten aikaisemmat artikkelit jo kertoivat, pidettiin tänä vuonna Helsingissä vuosittaiset kendon kyu-kisat. Tämän kirjoituksen tarkoitus on katsella kisoja eri näkökulmasta kuin ottelijan osalta monasti on mahdollista.

Ensinnä aloitetaan kisapäivän plussista. Ensinnäkin oli hieno nähdä näin paljon ottelijoita saapuneen paikalle, sillä Suomalaiset kendo-kisat kun yleensä ovat erinomaisen pieniä tapahtumia. 11 joukkuetta tarkoittaa 55 ottelijaa ja siihen vielä juniorit mukaan, niin päivän aikana oli monta ottelua.  Ottelijoiden taso alemmissa kyussa oli mukavan hyvä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Miten voikin iso mies moukaroida pieniä tyttöjäkin sillä tavalla? Ylemmissä kyussa sitten taso oli enemmän kirjavaa. Ensin saattoi otella aivan hyvätasoinen 3.kyu ja samassa poolissa oli sitten heikkotasoinen 1.kyu. Voiko tästä vetää jotain johtopäätöksiä? Että aloittelijoiden opettaminen on hyvässä jamassa, mutta harjoittelijoiden ohjaaminen siitä ylemmälle tasolle on vaikeaa ja jää ajanpuutteen ja muiden seikkojen takia vähemmälle? Tämä ei toki tarkoita, että kaikki ylemmät kyut olisivat olleet heikkoja. Aina lopulta ne parhaat löytävät tiensä kaaviossa pisimmälle ja lopulta loppuotteluun. Kuten tänäkin vuonna.

Tuomarityöskentelykin on kehittynyt. Tottakai virhearvioita tulee, mutta tulee niitä MM-kisossakin. Mutta yleisellä tasolla nuoretkin tuomarit osaavat liikkua kentällä nykyään paremmin ja reagoivat pisteisiin hyvin. Samoin komennot ja ottelijoiden opastaminen alkaa olemaan hallussa. Ehkä jatkossa yhä enemmän voisi puuttua ottelijoiden liialliseen voimankäyttöön ja piittaamattomuuteen vastustajan terveydestä, sillä kisat ovat kuitenkin samalla opetuskisat ja tuomareiden vastuulla kenties on luoda käyttäytymismalleja ja ennakkotapauksia siitä mikä on sopivaa ja ei-sopivaa.

Negatiivisella puolella on ensinnäkin kaikkien sarjojen siirtäminen yhdelle päivälle. Kyseessä on kuitenkin monelle ensimmäiset kisat ja mahdollisuus harjoitella oikeaa shiaita. Kun muutamalla oman seuramme jäsenellä oli ensimmäinen ottelu aamukymmeneltä ja viimeinen ottelu puoli kuuden jälkeen illalla, on kyseessä liian pitkä päivä. Etenkin kun mitään ruokailutaukoa ei ollut missään vaiheessa. Jos ja kun jatkossa on tarkoitus että harrastajia tulee lisää ja nämä kisat entisestään kasvavat, olisi hyvä että kisat yhä edelleen olisivat kahdella päivällä.  Tämä oli toivomus myös kaikilta joiden kanssa päivän päätteeksi juttelin, ei vain oma mielipiteeni.

Toinen seikka on toimitsijat. Miten ei kisoihin saada enemmän kuin yksi toimitsija? Kyseessä on kuitenkin kisat Helsingissä, missä seuroja on useampi ja lähiseuroja vielä monta lisää. Missä olivat ne kaikki kymmenet kendon harrastajat jotka eivät ottaneet osaa ottelijoina? Uskon että kun me talvella järjestämme kisat täällä kotikaupungissamme, saamme paikalle vähintään kymmenen toimitsijaa entisistä ja nykyisistä peruskurssilaisista ja vähän kauemminkin harrastaneista. Tämä on kuulkaas seuralaisemme sitten myös avoin haaste teille! Katsokaakin että en ole väärässä 🙂 Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautittavat kisat ja kiitokset tapahtuman järjestäneille organisaatioille ja innostuneille oman seuran jäsenille, jotka tarjositte meille vähän kauemmin harjoitelleille päivän täydeltä jännitystä ja ilon tunteita.

Oheisharjoittelu kendon tueksi

Suomen kyu-cup kisattiin viikonloppuna, ja tähän kisaan oli tullut paljon osallistujia. On aina mukava huomata kuinka meillä täälläkin on hyvät määrät niitä kyu-henkilöitä joilla on halua ja intoa kisata omalla tasollaan.

Myös naisia kisoista löytyi hyvät määrät, mutta kun katsoo voittaneiden listaa, ei heistä ketään löydy yksilöiden mitalinsaajista. Johtuuko tämä taidosta, luonteesta, fyysisestä koosta vai siitä yksinkertaisesta seikasta etteivät naiset pärjää miehille kilpailutilanteessa?

Se miksi naiset eivät mitaleita saaneet ei varmasti johdu taidoista, treenaamme yhtä paljon kuin miehet, käymme samoissa harjoituksissa ja harjoittelemme samojen ihmisten kanssa. Luonteeltamme saatamme joskus olla rauhallisempia ja kiltimpiä, mutta tämä tuskin näkyy kendossa. Mutta se on silkka fakta, että me olemme fyysisesti heikompia ja usein pienempiä kuin miehet ja tämä heijastuu palkintotilastoihin vahvasti.

Suomessa kyu-tasolla kilpaillaan vielä samoissa sarjoissa sukupuolesta riippumatta ja tämä onkin järkevää koska muuten sarjoista tulisi hyvin pieniä. Kuitenkin tämä kannattaisi huomioida omissa harjoituksissa ja valmentaa tyttöjä ja naisiakin niin, että he pystyvät kohtaamaan isommatkin miehet kisakentällä. Myös SM-joukkuekisassa vastaan saattaa tulla itseä reilusti pidempi ja elomassaltaan kookkaampi köriläs, kun taas SM-yksilöissä voi kisata nykyisin myös pelkästään naisten sarjassa.

Miten sitten pystyisimme kohtaamaan nämä isot köriläät? Jo harjoituksissa pitäisi oppia miten isommat vastustajat saa voitettua eikä jäisi heidän jalkoihinsa. Itse olen tottunut treenaamaan vuosien ajan miesten kanssa ainoana naisena, eikä se ole koskaan itseäni haitannut. Miesten kanssa harjoitteleminen on helppoa ja silloin on myös heidän kohtaamisensa kentällä, se ei poikkea mitenkään harjoituksista missä on oppinut käyttämään omia vahvuuksiaan ja ottamaan toiselta hyödyn fyysisestä voimasta pois.

Kun kilpaillaan kendossa, se on urheilua. Tarvitsemme siinä nopeutta, taitoa ja voimaa. Seuratessani  kyu-cupissa naisten otteluita, on sanottava ettei naisilla tätä voimaa ole. Sama ilmiö oli nähtävissä myös MM-kisatasolla aikaisemmin tänä vuonna. Shinaimme painaa keskimäärin 450g emmekä jaksa heiluttaa sitä kolmea minuuttia ja lyödä kunnolla saadaksemme pisteen. Tastä se usein jäi kiinni, lyöntejä tuli, mutta ne eivät olleet pisteen arvoisia. Ne olivat löysiä ja niistä puuttui se voima mikä erottaa ipponin pelkästä osumasta.

Meissä naisissa on kaikki potentiaali saada ne kirkkaimmat mitalit kilpailuissa, mutta ehkä meidän olisi aika tehdä töitä sen eteen. Voimme saada riittävät voimat tekemällä pelkästään kendoa, mutta silloin harjoitukset pitäisi vetää aina täysillä ja käydä niissä useammin kuin muutaman kerran viikossa. Harjoittelua tarvitaan vuosia. Tai sitten voimme ottaa mukaan oheisharjoittelun, kuntosalin, juoksulenkit, kahvakuulan, mitkä kehittävät nopeasti nopeutta ja voimaa. Uskon että meistä olisi siihen!

Ensimmäiset kisat

Lauantaina kisattiin Helsingissä vuoden 2012 kyu-cup. Kisat olivat porilaisittain erittäin onnistuneet sillä seuraan tuli joukkuepronssi, 7-13 vuotiaiden junioreiden sarjassa Fighting Spirit -palkinto ja 6.-4. kyun sarjassa kaksoisvoitto. Suorituksen arvoa korostaa se, että kyseessä oli lähes koko joukkueelle (kirjoittaja mukaanlukien) ensimmäiset kisat. Seuraavassa sekalaisia ajatuksia kisoista.

Ensimmäiset kisat, mistäköhän tätä lähtisi purkamaan? Aloitetaan aiheesta josta olen jo kirjoitellut aikaisemminkin, jännityksestä. Kisoihin lähtemisessä minua taisi jännittää enemmän kaikki muu kuin itse ottelut: aikataulut, syömiset, juomiset jne. Ennen ensimmäistä ottelua jännitin tosin oikein kunnolla, mutta onneksi sain melko nopeasti ensimmäisen pisteen ja sen jälkeen olo vapautui kummasti. Sen jälkeen löysin hyvän rentouden ja homma sujui. Semifinaalissa alkoi sitten taas jännittää hieman, ottelu oli tiukka ja vastus taitava. Ratkaisua haettiin jatkoajalta asti.

Finaali ei oikeastaan jännittänyt lainkaan; vastassa oli tuttu treenikaveri ja seuralle oli jo varmistunut kaksoisvoitto. En itse asiassa muista finaalista hirveän paljon muuta kuin sen hienon fiiliksen sen aikana. Yleisö taputti hienosti, mutta tuntui jotenkin ulkopuoliselta. Kaikki fokus oli itse ottelussa. Tällä kertaa vein pidemmän korren, mutta jonain toisena päivänä olisi voinut mennä toisinpäin.

Joukkuekilpailun puolella jännitystä oli hieman ennen ensimmäistä ottelua, mutta varsinkin ennen puolivälieräottelua.

Joukkuekilpailu oli päivän kohokohta. Se joukkueena tekemisen tunne on todella vahva, huolimatta siitä että vain yksi on kerrallaan ottelualueen sisällä. Mielestäni joukkueellamme oli todella hieno yhteishenki ja kaikki tsemppasivat toisiaan. Loppua kohden alkoi ehkä hieman pitkä päivä painaa, mutta silti hävisimme ainoastaan kultaa voittaneelle joukkueelle. Mielestäni todella hyvä saavutus joukkueelta, jossa neljälle viidestä nämä olivat ensimmäiset kisat.

Eräs asia, joka tulee mieleen on tietyissä asioissa onnistuminen. Kun treeneissä oli harjoiteltu jotain tiettyä tekniikka ja saa siirrettyä sen sieltä treenitilanteesta otteluun ja saa pisteen… todella hyvä fiilis. Tietysti monesti kävi vielä myös niin, että jokin paikka on auki, mutta tajuat sen hetken liian myöhään. Tämä ”tarjottujen paikkojen” hyödyntämisen prosentti kasvanee vain ajan, treenin ja kokemuksen myötä. Nuo onnistuneet tekniikat ovat myös tapa kiittää seuran vetäjiä, ikään kuin sanomalla ”ette tuhlanneet aikaanne opettaessanne meitä”.

Kaiken kaikkiaan ottelut olivat oikein antoisia ja tarjosivat tiettyä näkökulmaa kendoon. Välillä sattui, tuli mustelmia ja yhteentörmäyksiä, mutta pääosin kisoissa oli todella hauskaa. Siitä on kiittäminen myös kisapaikan hienoa tunnelmaa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja kun ottelun jälkeen käytiin kiittämässä vastustajaa, tunsi kyllä että siinä ihan oikeasti kiitettiin toista – kyseessä ei ollut pelkkä muodollisuus.

Kuten kaikkien suoritusten jälkeen, lopussa on kiitosten aika. Kiitokset seuran vetäjille, joukkuekavereille, treenikavereille, kisakumppaneille ja kisojen järjestäjille.

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site