Blogiarkistot

Passiivisuus voittaa aina(?)

Seuraa avautumista. Miksi kendo-shiaissa voittaa helpoiten torjumalla ja olemalla passiivinen? Sanotaan että kendon periaatteisiin kuuluu, ettei ole ainoastaan puolustusta vaan torjunta johtaa aina hyökkäykseen. Ojiwaza ei ole odottelua vaan aloitteellista toimintaa jossa vastustaja pakotetaan toimimaan niin, että ojiwazaa voi suorittaa. Mutta ovatko nämä vain korulauseita?

Liian usein käy niin, että toinen (tai molemmat) ottelija ainoastaan odottelee toisen tekevän aloitteen. Ja kun se toinen tekee jotain, nopeasti suojaus päälle kun ei itse oltukaan valmiina. Tätä mallia jatketaan kunnes jompikumpi (tuurilla?) onnistuu saamaan pisteen ai-menillä(!) tai näykkäisy-kotella. Mitä tapahtui aktiiviselle ojiwazalle? Ja 1-0 asemassa se puolustustaistelu vasta alkaakin. Shinaita vain eteen ja välillä ovelia do-torjuntoja käsivarsilla. Itse ei varmasti tehdä aloitetta, kyllä se aika kohta loppuu.

Minulle on seurassamme opetettu, että jigeikossa ei torjuta. Jos kaveri tekee hyvän lyönnin ja osuu, ei oteta sitä pois häneltä. Kun itse hyökätään, annetaan hyökkäykseen kaikki välittämättä mahdollisista vastatekniikoista. Sutemi, hyökkäykseen ”sitoutuminen” ja kaiken antaminen on myös kendon perusperiaatteita. Tehtäessä jigeikoa tällä tavalla molemmat osapuolet saavat siitä paljon irti. Molemmat yrittävät olla aloitteellisia ja hyökätä. Molemmille tulee onnistumisia ja epäonnistumisia. Molemmat lyövät ja tulevat lyödyksi. Syntyy ”hyvää kendoa”, jossa näkee hienoja tekniikkoja eikä epämääräistä nuhjuamista.

Graduoinneissa näkee yleensä tämän suuntaista kendoa. Ainakin tulisi nähdä. Suoritin kesällä 1. danin ja tuossa graduoinnissa molemmat jigeikoni olivat mielestäni juuri tässä mielessä ”hyvää kendoa”. Ei pelätty tulla lyödyksi. Molemmissa jigeikoissa molemmat osapuolet tekivät aktiivista kendoa, hakivat asetelmia, loivat paikkoja ja suorittivat hyökkäyksiä. Kiitokset vielä uudestaan molemmille pareille!

Toki joskus myös kilpailuissa näkee tätä mystistä ”hyvää kendoa”, mutta turhan usein enemmistö kilpailijoista ottelee erittäin puolustusvoittoisesti – ainakin omasta mielestäni. Kun kaksi tasaväkistä kendokaa kohtaavat, on normaalia että ottelu näyttä tasaiselta eikä huimia tapahtumia ole paljon. Kuitenkin, tälläisessäkin tilanteessa voi aistia ottelijoiden lähestymistavan ja asenteen. Ovatko he siellä puolustamassa vai hyökkäämässä? Hyökkääminen ja aktiivisuus eivät välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi olla jatkuvasti lyömässä kakarigeikomaisesti. Se tarkoittaa sitä, että yritetään hakea asetelmia ja luoda paikkoja.

Oma ”ongelmani” on, että yritän tehdä shiaita kuin jigeikoa. Totta kai on olemassa runsaasti tekniikkoja, esimerkiksi nidan-wazaa, jotka toimisivat (ainakin periaatteessa) torjujia ja odottelijoita vastaan. Itse en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä, että pärjäisin niillä ja iloisella sekä aktiivisella kendolla shiaissa. Mutta yritän kuitenkin, en halua lähteä vain torjumaan. Ehkä juuri tästä johtuen en ole koskaan voittanut shiaita tuloksella 1-0. Kaikki voittoni ovat joko 2-0 tai 2-1. Itseasiassa, olen hävinnytkin shiain tuloksella 0-1 ainoastaan kerran, muut tappioni ovat olleet 0-2 tai 1-2.

En tiedä onko olemassa tilastotietoa asiasta, mutta omien havaintojeni mukaan ensimmäisen pisteen tekijä on erittäin vahvoilla shiaissa. Tappioasemasta voittoon nouseminen on haastavaa paitsi henkisesti, myös ihan puhtaasti teknisesti. Johtoasemassa olevan on suhteellisen helppo passailla, torjua ja pelata aikaa, näyttäen silti muka-aktiiviselta. Henkilökohtaisesti olen pari kertaa onnistunut nousemaan 0-1 tilanteesta 2-1 voittoon. Nämä kerrat ovat ehkäpä yksiä hienoimpia shiai-kokemuksia.

Tietysti johtoaseman puolustaminen on järkevää, mutta on eri asia kuinka sen tekee. Mikäli pystyy johtoasemastaan huolimatta pysymään aktiivisena, saattaa onnistua pakottamaan vastustajan puolustuskannalle.

Tämän vuoden SM-joukkuekisassa eräässä ottelussa pääsin 1-0 johtoon, mutta jatkoin aktiivista kendoa ja yritin tehdä toisen pisteen. Hävisin 1-2. Tuo ottelu on kuitenkin yksi hauskimmista joita olen otellut. Jos olisin vain jäänyt kuluttamaan aikaa, ei tuota hyvää muistoa olisi jäänyt.

Passiivisessa, puolustavassa ja torjuvassa kendossa kiteytyvät mielestäni shikai, kendon neljä sairautta: yllätys, pelko, epäilys ja epäröinti/hämmennys. Odotetaan toisen tekevän aloitteen koska ei luoteta omaan tekniikkaan tai ei tunneta vastustajan tyyliä (epäilys), mutta ei sitten ollakaan valmiina toimimaan (yllätys). Ei hyökätä määrätietoisesti (epäröinti), kun pelätään toisen tekevän vastatekniikkaa (pelko).

Tulevana viikonloppuna kisataan Kyu-Cup täällä Porissa. Toivottavasti kisoissa nähdään aktiivista kendoa!

Mainokset

Kirja: Kendo – A Comprehensive Guide To Japanese Swordmanship

Uusimpana kirjana kokoelmaani liittyi Geoff Salmonin (kyoshi 7. dan) kirjoittama Kendo – A Comprehensive Guide To Japanese Swordmanship. Kirjoittaja Geoff Salmon on monille varmasti tuttu ”kendoinfo” -nimisen blogin kirjoittajana. Olen lukenut kyseistä blogia aktiivisesti, joten kirjan hankkiminen oli helppo päätös. Kirja itsessään on pehmeäkantinen, 192-sivuinen ja sisältää runsaasti kuvia. Kirjan kuvituksesta vastasi Katsuya Masagaki, jolla on maisterin tutkinto graafisessa suunnittelussa ja 5. dan kendossa. Kirja on kirjoitettu englanniksi.

Johdannossa kirjan tarkoitukseksi kerrotaan miekan tiellä taivaltaan aloittelevien harjoittelun tehostaminen. Kyseessä on siis perusteos, jossa esitellään kendon eri osa-alueita alkeista alkaen.

Ensimmäinen luku pitää sisällään johdannon lisäksi yleisluontoisia perusasioita kuten reigin. Luvun muita asioita ovat muun muassa kamaet, tenouchi, jalkatyö ja kiai. Lisäksi luvussa esitellään kendossa käytettävät varusteet ja annetaan ohjeita niiden pukemiseen, huoltamiseen, säilyttämiseen ja valitsemiseen.

Toisen luvun aiheena on shikagewaza. Luvussa esitellään peruslyönnit ja muun muassa debana-, harai-, osae- ja hikiwaza periaatteineen ja esimerkkitekniikoiden avulla. Tekniikat kuvataan sanallisesti ja kolmen kuvan sarjana. Kuvat ovat mielestäni selkeitä ja valittu hyvistä vaiheista tekniikoita. Peruskuvien lisäksi joistain tekniikoista on erikseen kuva esimerkiksi jalkojen tai shinain kärjen liikkeistä. Kolmas luku keskittyy oji-wazaan. Se on rakenteeltaan hyvin samankaltainen edellisen luvun kanssa, joskin tietysti esittelee esimerkiksi nuki-, kaeshi- ja suriagetekniikkoja shikakewazan sijaan.

Neljäs luku käsittelee erilaisia harjoitusmuotoja ja harjoitteita. Sen sisältönä ovat muun muassa kirikaeshi, uchikomigeiko, kakarigeiko ja jigeiko.

Viidennen luvun sisältönä on ohjeita harjoitusten ohjaamiseen, muun muassa ehdotelmia harjoituksen rakenteeksi ja venyttelyliikkeitä. Lisäksi siinä käsitellään harjoittelua junioreiden kanssa, yksin harjoittelua, leirejä, graduointeja ja shiaita.

Kirjan lopussa on vielä melko laaja sanasto.

Jokaiseen lukuun sisältyy lisäksi ”ekstrana” myös hieman pohdintaa syvällisemmistä aiheista. Nämä osat ovat mielestäni kirjan parasta antia ja niistä olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Niiden aiheina ovat mm. seme ja tame, sutemi, ajoitus (sen, sen-no-sen, go-no-sen), sansappo ja shi kai.

Kuten johdannossa ja takakannessa kerrotaan, kirja keskittyy kendon perusasioihin, eli asioiden taustoista ja teoriasta kiinnostuneelle ja niistä paljon lukeneelle kirjassa ei ole hirveästi uutta. Myös kirjoittajan blogia lukeneelle kirjan sisältö on varmasti melko tuttua. Kuitenkin, kirja kokoaa yksiin kansiin paljon tietoa asioista jotka jokaisen kendokan on hyvä tietää. Mielestäni kirja on myös hyvin kirjoitettu ja kuvitettu.

Termit ja käsitteet

Japanilaisia lajeja harjoitellessa oppii väistämättä suuren määrän erilaisia termejä, käsitteitä ja muita japaninkielisiä sanoja. Aikidoa treenatessani eräs tuttuni, joka oli seurannut harjoituksia, kysyi että miksi me puhumme japania. No emmehän me japania puhuneet, mutta kyllähän se täytyy myöntää että siltä puhe saattoi kuulostaa.

Miksi sitten me täällä Suomessa käytämme japaninkielisiä sanoja? Kyseisestä asiasta on taidettu vääntää kättä useammallakin foorumilla. Keskustelu tuntuu jostain syystä yleensä keskittyvän japanilaisten lajien ympärille, vaikka varmasti lajien omaa termistöä viljellään muissakin lajeissa. Ehkä japanilaisissa lajeissa on kuitenkin silti muita enemmän erinäisiä termejä ja käsitteitä.

Mutta miksi sitten käyttää japanilaisia erikoistermejä? Mielestäni pääsyitä on kaksi.

Ensimmäinen syy on täsmällisyys, tietty termi tarkoittaa juuri tiettyä asiaa. Näin saadaan puhetta (tai kirjoitusta) tiivistettyä, kun ei tarvitse selitellä asioita tyyliin ”tee näin ja sen jälkeen näin ja sitten…” vaan voidaan sanoa vain ”tee debana kote”. Tietty termi tarkoittaa juuri tiettyä asiaa. Tämähän on ominaista kaikelle, missä syvennytään tiettyyn erikoisalaan. Jos satunnainen kaduntallaaja napattaisiin luennoilleni, voisi todella suuri osa asiasta mennä täysin ohi, sillä erikoistermien määrä on melkoisen suuri. Vastaavasti jos minä menisin veljeni luennoille, en todennäköisesti ymmärtäisi puoliakaan, vaikka termit ovat suomea, sillä en yksinkertaisesti tietäisi mitä kaikkea mikäkin termi pitää sisällän. Termejä tarvitaan asian täsmälliseen esittämiseen. Miksi niitten sitten pitää olla japaniksi? Voitaisiinhan keksiä suomenkieliset vastineet, mutta mitä sillä saavutettaisiin? Yhtä paljon termejä olisi silti opeteltavana.

Toinen syy ovat perinteet. Kun tiettyjä termejä käytetään opetuksessa sukupolvesta toiseen, eivät ne pääse unohtumaan. Tässä ehkä piilee osasyy japanilaisten lajien runsaaseen sanastoon. Klassisten koryu-koulujen avulla vanhaa termistöä on siirtynyt pitkältä historiasta nykyaikaan, niin koulujen itsensä siirtäminä, kuin niihin perustuvien budolajien avulla. Toki sanastoa on varmasti tullut lisää aikojen saatossa, eivät kaikki termit ole satoja vuosia vanhoja. Joka tapauksessa, japaninkielisten sanojen käyttö auttaa niitä selviämään tulevaisuuteen ja ainakin niiden osalla perinne säilyy.

Lisään joukkoon vielä kolmannen syyn, ”tunnelma”. Tämä on lähinnä henkilökohtainen syy käyttää japaninkielisiä termejä. Verrataanpas kahta tapaa ilmaista sama asia:

”Palauta miekka sulavalla liikkeellä huotraan säilyttäen valppaus.” (Kirjoittaessani edellistä virkettä meinasi sekaan lipsahtaa kaksi sanaa japania)

”Tee nōtō.”

Minä kallistun vahvasti jälkimmäisen ilmaisutavan puoleen. Ensinnäkin, myönnän olevani sen verran ”fiilistelijä”, että opiskellessani japanilaisen miekan käyttöä haluan myös käyttää japaninkielisiä termejä ja pukeutua hakamaan. Poridojohan on tähän fiilistelyyn aivan mahtava paikka. Lisäksi olen hyvin kiinnostunut Japanin historiasta ja kulttuurista joten termien, ja niiden sisällön, oppiminen on minulle osa lajin harjoittelua. Ja koska tykkään myös listoista ja taulukoista, olen kasannut useammankin erilaisen sanaston.

Ja kun kerran päästiin lisäämään syitä, niin lisätään vielä neljäskin syy. Käyttämällä japaninkielisiä termejä harrastajat eri puolilta maailmaa voivat ymmärtää toisiaan, vaikkei yhteistä kieltä löytyisikään.

”Men kirikaeshi”

”Hai”

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site