Leirin jälkeisiä mietteitä

Hienon Iwakiri-sensein leirin jälkeen olen jo muutaman päivän miettinyt mitä siitä kirjoittaisi. Harjoitteet olivat sinänsä tuttuja jo vuodelta 2004 jolloin Iwakiri oli maamme maajoukkuevalmentaja ja luotsasi miesten joukkueen EM-hopeaan ja naiset EM-pronssiin. Myös sama tinkimätön asenne tekemistä kohtaan ei ollut ainakaan vähentynyt, ehkä paremminkin vahvistunut.

EKC-2004

Ennen EM-finaalia 2004

Joten mitä sitä kirjoittaisi? Kihon hyvä, muu paha? Vähän kliseistä vaikka paikkansa pitävää…ja tälläisen yleistyksen tasolleko leirin anti sitten jäisi? Nyt sitten vaan tehdään kihonia silmät kiinni kunnes seuraava opettaja tulee ja opettaa jotain muuta, siihen asti ei ajatella asiaa sen enempää eikä  muuteta mitään.

Mutta kun, sitä kihonia näki tehtävän ryhmässä missä perusteet pitäisi olla jo hallussa niin monin eri tavoin. Osan tekemistä voisi jopa kuvata välinpitämättömäksi opettajan juuri näyttämää mallia kohtaan. En voi muuten ymmärtää miksi tehdä kolme kertaa renzoku-men pitkältä etäisyydeltä ilman mitään keskittymistä, kun juuri oli näytetty että se pitäisi tehdä issoku-itto etäisyydeltä liikuttamatta vasenta jalkaa ja keskittyen semeen! Sama piittaamattomuus oikeaa muotoa kohtaan toistui uudelleen ja uudelleen. Siinä voi sitten tehdä sitä kihonia maailmanloppuun asti kehittymättä ikinä. Vaikka ennenkin olen lainannut, niin lainaampa uudelleen Vince Lombardia:”Practice does not make perfect. Only perfect practice makes perfect.”

Iwakiri sensein tekemisestä toivottavasti jäi niin vahva kuva aivoihin että nyt kun se malli on sinne poltettu, on helpompi lähteä toteuttamaan sitä kihonia niinkuin se opetettiin. Sitten pitää vaan olla myös nöyrä ja arvioida koko ajan omaa tekemistä. Teenkö minä oikeasti kuten pitää vai kuvittelenko vain? On niin helppo kuvitella tekevänsä oikein, mutta kuitenkin vasen jalka varastaa, silmät liikkuvat ylös-alas, kensen ei liiku nopeasti ja muutama muu puute löytyy.

Pari tuntia ja treenit alkavat…tänään on hyvä päivä aloittaa totinen kihonin harjoittelu, ei vain ainoastaan kihonin tekeminen. Upea malli on annettu, nyt sitä toteuttamaan.

 

 

Mainokset

Välillä treeni ottaa…selkään

Yhä tulee mieleen kun pari viikkoa sitten perjantaina oli erittäin hyvät treenit. Väkeä ei ollut paljoa, mutta taso korvasi määrän ja puolentoista tunnin ajan sai keskityttyä omaan tekemiseen hyvällä sykkeellä, jokaiseen lyöntiin parhaansa ladaten. Kaikenkaikkiaan oikein tyydyttävät treenit tosiaankin.

Treenin jälkeen ongelmat kasaantuivatkin. Ensin sauna ei ollut päällä että olisi saanut jo hieman siellä rentoutettua lihaksia. Sen jälkeen normaali ajomatka kotiin kolminkertaistui, kun tie lähellä kotia olikin poikki ja jouduimme käyttämään kiertotietä joka teki kotimatkasta yli tunnin mittaisen. Tulos…autosta ylös nousi vääräselkäinen ysikymppinen kendoka. No tulos ei ollut kuitenkaan mitään mitä hieronta, selkäjumppa ja voltaren ei korjaisi parissa päivässä.

Kaikenlainen kroppaa hoitava ja voimistava oheisharjoittelu on tullut itselle vuosi vuodelta tärkeämmäksi ja sen vuoksi onkin tullut kokeiltua joka kesä jotain uutta harjoitusmuotoa ja montaa lajia tekisi vielä mieli kokeillakin. Välillä oheisharjoittelu on tuntunut kovinkin miellekkäältä ja siihen uppoutuminen on tuonut jälleen niitä uuden oppimisen tunteita, joita kendossa saa  nykyään kokea harvemmin. Se, että samalla paino on pudonnut ja lihaksia tullut hieman lisää ei suinkaan haittaa yhtään 🙂

Onhan harjoittelu tuonut mukanaan muutenkin kaikenlaista. Akillesjänne katkesi treeneissä, olkapäätä särkee välillä kymmentuhatta suburia päivässä treenin muistona, pohjelihakset ovat venähtäneet ja välillä oikea ranne oli todella surkeassa kunnossa. Oikeastaan koskaan en lähtenyt arvokisoihin Suomen ulkopuolelle terveenä. Vasta aktiivisen kisaamisen lopetettuani olen alkanut pysymään pidempiä aikoja terveenä ja pystynyt harjoittelemaan ilman vaivoja. Mitään vammoja en kuitenkaan harmitellut, kaikki tuntuivat kuuluvan asiaan. Silloin roiskuu kun rapataan tavataan sanoa.

Täytyy vain sanoa että oma salimme on kuin taivaan lahja harjoittelulle. Jousitettu lattia on tuonut aivan uuden mukavuuden tason tekemiseen. Viime viikonloppunakin vietimme vain yhden leiripäivän salissa jossa oli koulusaliksi aivan mainio lattia, mutta kuitenkin seuraavana päivänä useamalla meistä oli jalat kipeänä paikoista joihin ei omalla salilla tule mitään vaivoja, vaikka täällä senseiden kanssa olemmekin treenanneet. Vielä kun oppisi että kukaan ei tule meitä treenin jälkeen ajamaan pois salista lentopalloa varten ja jäisi tekemään pienen lihashuollon ennen saunaa.

 

 

Passiivisuus voittaa aina(?)

Seuraa avautumista. Miksi kendo-shiaissa voittaa helpoiten torjumalla ja olemalla passiivinen? Sanotaan että kendon periaatteisiin kuuluu, ettei ole ainoastaan puolustusta vaan torjunta johtaa aina hyökkäykseen. Ojiwaza ei ole odottelua vaan aloitteellista toimintaa jossa vastustaja pakotetaan toimimaan niin, että ojiwazaa voi suorittaa. Mutta ovatko nämä vain korulauseita?

Liian usein käy niin, että toinen (tai molemmat) ottelija ainoastaan odottelee toisen tekevän aloitteen. Ja kun se toinen tekee jotain, nopeasti suojaus päälle kun ei itse oltukaan valmiina. Tätä mallia jatketaan kunnes jompikumpi (tuurilla?) onnistuu saamaan pisteen ai-menillä(!) tai näykkäisy-kotella. Mitä tapahtui aktiiviselle ojiwazalle? Ja 1-0 asemassa se puolustustaistelu vasta alkaakin. Shinaita vain eteen ja välillä ovelia do-torjuntoja käsivarsilla. Itse ei varmasti tehdä aloitetta, kyllä se aika kohta loppuu.

Minulle on seurassamme opetettu, että jigeikossa ei torjuta. Jos kaveri tekee hyvän lyönnin ja osuu, ei oteta sitä pois häneltä. Kun itse hyökätään, annetaan hyökkäykseen kaikki välittämättä mahdollisista vastatekniikoista. Sutemi, hyökkäykseen ”sitoutuminen” ja kaiken antaminen on myös kendon perusperiaatteita. Tehtäessä jigeikoa tällä tavalla molemmat osapuolet saavat siitä paljon irti. Molemmat yrittävät olla aloitteellisia ja hyökätä. Molemmille tulee onnistumisia ja epäonnistumisia. Molemmat lyövät ja tulevat lyödyksi. Syntyy ”hyvää kendoa”, jossa näkee hienoja tekniikkoja eikä epämääräistä nuhjuamista.

Graduoinneissa näkee yleensä tämän suuntaista kendoa. Ainakin tulisi nähdä. Suoritin kesällä 1. danin ja tuossa graduoinnissa molemmat jigeikoni olivat mielestäni juuri tässä mielessä ”hyvää kendoa”. Ei pelätty tulla lyödyksi. Molemmissa jigeikoissa molemmat osapuolet tekivät aktiivista kendoa, hakivat asetelmia, loivat paikkoja ja suorittivat hyökkäyksiä. Kiitokset vielä uudestaan molemmille pareille!

Toki joskus myös kilpailuissa näkee tätä mystistä ”hyvää kendoa”, mutta turhan usein enemmistö kilpailijoista ottelee erittäin puolustusvoittoisesti – ainakin omasta mielestäni. Kun kaksi tasaväkistä kendokaa kohtaavat, on normaalia että ottelu näyttä tasaiselta eikä huimia tapahtumia ole paljon. Kuitenkin, tälläisessäkin tilanteessa voi aistia ottelijoiden lähestymistavan ja asenteen. Ovatko he siellä puolustamassa vai hyökkäämässä? Hyökkääminen ja aktiivisuus eivät välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi olla jatkuvasti lyömässä kakarigeikomaisesti. Se tarkoittaa sitä, että yritetään hakea asetelmia ja luoda paikkoja.

Oma ”ongelmani” on, että yritän tehdä shiaita kuin jigeikoa. Totta kai on olemassa runsaasti tekniikkoja, esimerkiksi nidan-wazaa, jotka toimisivat (ainakin periaatteessa) torjujia ja odottelijoita vastaan. Itse en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä, että pärjäisin niillä ja iloisella sekä aktiivisella kendolla shiaissa. Mutta yritän kuitenkin, en halua lähteä vain torjumaan. Ehkä juuri tästä johtuen en ole koskaan voittanut shiaita tuloksella 1-0. Kaikki voittoni ovat joko 2-0 tai 2-1. Itseasiassa, olen hävinnytkin shiain tuloksella 0-1 ainoastaan kerran, muut tappioni ovat olleet 0-2 tai 1-2.

En tiedä onko olemassa tilastotietoa asiasta, mutta omien havaintojeni mukaan ensimmäisen pisteen tekijä on erittäin vahvoilla shiaissa. Tappioasemasta voittoon nouseminen on haastavaa paitsi henkisesti, myös ihan puhtaasti teknisesti. Johtoasemassa olevan on suhteellisen helppo passailla, torjua ja pelata aikaa, näyttäen silti muka-aktiiviselta. Henkilökohtaisesti olen pari kertaa onnistunut nousemaan 0-1 tilanteesta 2-1 voittoon. Nämä kerrat ovat ehkäpä yksiä hienoimpia shiai-kokemuksia.

Tietysti johtoaseman puolustaminen on järkevää, mutta on eri asia kuinka sen tekee. Mikäli pystyy johtoasemastaan huolimatta pysymään aktiivisena, saattaa onnistua pakottamaan vastustajan puolustuskannalle.

Tämän vuoden SM-joukkuekisassa eräässä ottelussa pääsin 1-0 johtoon, mutta jatkoin aktiivista kendoa ja yritin tehdä toisen pisteen. Hävisin 1-2. Tuo ottelu on kuitenkin yksi hauskimmista joita olen otellut. Jos olisin vain jäänyt kuluttamaan aikaa, ei tuota hyvää muistoa olisi jäänyt.

Passiivisessa, puolustavassa ja torjuvassa kendossa kiteytyvät mielestäni shikai, kendon neljä sairautta: yllätys, pelko, epäilys ja epäröinti/hämmennys. Odotetaan toisen tekevän aloitteen koska ei luoteta omaan tekniikkaan tai ei tunneta vastustajan tyyliä (epäilys), mutta ei sitten ollakaan valmiina toimimaan (yllätys). Ei hyökätä määrätietoisesti (epäröinti), kun pelätään toisen tekevän vastatekniikkaa (pelko).

Tulevana viikonloppuna kisataan Kyu-Cup täällä Porissa. Toivottavasti kisoissa nähdään aktiivista kendoa!

Mitä leiriltä odotetaan?

Vuosittainen Jazz-leiri on saatu päätökseen ja voimme keskittyä jälleen muiden järjestämiin leireihin. Vuoden ajan pystyy jälleen nauttimaan leirille mennessä yksinkertaisesti siitä, että tietää milloin seuraavat harjoitukset alkavat, eikä tarvitse juosta aamukuudesta iltakymmeneen toimittamassa asioita samalla. Helpotus!

Jazz-leirillä on viime vuosina nähty selvästi toisistaan poikkeavia leirejä, Ranskalaisen opettajan vetämiä ja Japanilaisen opettajan vetämiä. Tyylit ovat olleet hyvinkin erilaisia, välillä ollaan vaadittu keskittymään kaikkeen mitä tekee ja miettimään teenkö asioita oikein ja sitten taas välillä ollaan keskitytty yksinkertaisesti tekemään paljon. Eri tyylit tietenkin viehättävät eri ihmisiä ja kaikki eivät joka kerta saa täysin sitä mitä olisivat halunneet.

Itse haluaisin saada leiriltä jonkin uuden ajatuksen tai harjoitusmuodon mukaani. Jokin pieni oivallus että noinkin voi tehdä, tai että noin tekemällä saa jotakin aikaan, jotain jota voisi sitten kotisalilla harjoitella ja joka kuljettaisi jälleen yhden askeleen eteenpäin. Toinen leirin kohokohta on tietenkin jigeiko. Se hieno hetki kun voi tehdä keikoa aivan uusien vastustajien kanssa joiden jokaisen tyyliä ja ajoitusta ei tiedä etukäteen. Joskus tuntuukin että voisin hyvillä mielin mennä kendoleirille jossa ei tehdä mitään muuta kuin jigeikoa!

Mutta hyvä lukija, mikä tai mitkä sinusta on hyvän leirin tunnusmerkit? Mitä sinä haluat leiriltä? Kovaa menoa jalat hapoilla ja keuhkot tulessa vai vaikkapa uusia tekniikoita takataskuun? Yksityiskohtaisempaa opetusta käsien ja jalkojen käytöstä vai ehkä kataa tai kenties vaikkapa jotain luentojakin kendosta? Sana on vapaa kommentti-osiossa.

 

Tie shodaniin

Shodan

Shodan, ”ensimmäinen aste”, on ehkä ”hieman” mystifioitu taso. Elokuvien mustat vyöt ovat voittamattomia! Useimmissa budo-lajeissa shodan kuitenkin tarkoittaa harrastajaa, joka ei ole enää ihan aloittelija. Toisin sanoen, 1. danilla on lajin perusteet hallussa. Aikidoa harrastaessani eräs opettaja puki asian hyvin sanoiksi: kyu-tasolla opetellaan harjoittelemaan, shodanissa harjoittelu vasta alkaa. Vaikka tuo lausahdus onkin ehkä kärjistetty, pätee se mielestäni kendossakin.

Kun katsoo kyu-graduointien vaatimuksia, huomaa jokaisen tuovan aina jonkin uuden elementin. Ja kun on suorittanut kaikki kyu-arvot, todennäköisesti pystyy osallistumaan mihin tahansa harjoitteeseen turvallisesti. Toki näin voi olla (ja yleensä onkin) myös suorittamatta arvoja. Itse ainakin huomasin kyu-arvoja edetessäni, että uusina asioina harjoitteluun eivät tulleet seuraavan graduoinnin asiat, vaan sitä seuraavan. Tämä on tietysti järkevää, sillä kun asia sitten tulee ajankohtaiseksi graduoinnissa, on se tuttu jo pidemmän ajan takaa. Esimerkiksi jigeiko ei tullut harjoitusohjelmaan vasta 3. kyun lähestyessä, vaan se oli ollut siellä jo pitkään.

Dan-arvoissa uusia suoritteita ei enää tule graduointeihin (tai no, kodachi-katat), vaan ne pysyvät samanlaisina. Tekemisen taso nousee entistäkin tärkeämmäksi. Tämäkin sopii mielestäni hyvin edellä esitettyyn lausahdukseen.

Tie

Aloitin kendon syksyllä 2008, kävin peruskurssin, suoritin 6. kyun ja jatkoin puolisen vuotta. Seuraavat pari vuotta menivät puolustusvoimissa, ensin varusmiehenä ja myöhemmin henkilökuntaan kuuluvana. Vuonna 2011 jatkoin kendon harjoittelua käymällä peruskurssin uudelleen. Asiat olivat säilyneet sen verran kuitenkin muistissa, että peruskurssin jälkeen suoritinkin 5. kyun. Huomaan ”silloin kurssilla” -lausahduksella viittaavani juuri tähän toiseen kurssiin. Yleensä laskenkin aloittaneeni kendon vuonna 2011, enkä 2008. Tämän jälkeen suoritinkin kyu-arvoja aika tarkkaan puolen vuoden välein.

Alemmissa kyuissa omaa kehitystä oli helppo seurata. Tuli uusia harjoitusmuotoja, uusia tekniikkoja ja niin edelleen. Tuntui myös siltä, että kehitystä tapahtuu. Uusien peruskurssien kanssa harjoitellessa huomasi kehitystä tapahtuneen. Kisamenestyskin antoi positiivisia merkkejä siitä, että on oikeasti kehittynyt.

Tämä hyvä ”virtaus” jatkui itselläni jonnekin 2. kyun paikkeille. Sen jälkeen alkoi tuntua siltä, ettei kehitystä enää tapahdu. En tulee enää yhtään paremmaksi vaikka kuinka harjoittelisin. Yksittäisiä asioita toki tuli korjattua ja välillä huomasi, että jokin asia sujuu entistä paremmin. Mutta isommassa mittakaavassa tuntui, siltä että vaikka yksittäisissä asioissa tapahtuikin parannuksia, ei kokonaisuus tullut silti paremmaksi. Varsinkin jigeikossa tuntui siltä, että polkee paikallaan. Ja jigeiko on mielestäni se, missä taso punnitaan.

Harjoittelun alkutaipaleella danit (ja ylemmät kyutkin) tuntuivat älyttömän taitavilta. Eihän heitä vastaan voinut saada mitään aikaan jigeikossa. Kun itse etenin kyu-asteikon yläpäähän, ei missään vaiheessa oikeastaan tullut sellaista oloa, että olisin itse se joka hallitsee tilannetta, että olisin hyvä. Pikemminkin päinvastoin. Ei missään kohta tuntunut siltä, että olisin ollut yhtä hyvä kuin ne silloiset ylemmät kyut olivat silloin. Osittain syynä lienee pari arvoa matalammalla olevien harjoitusparien vähäisyys omissa harjoituksissa.

Noh, vuoden 2013 syysleirillä ensimmäisen kyun suoritettuani eteen tuli se tosiasia, että seuraava arvo on 1. dan. Vaikka ylempänä kirjoitinkin, että shodan on perusteet oppineen harjoittelijan taso, niin onhan se dan kuitenkin dan!

Viime 7 kuukautta harjoittelinkin enemmän tai vähemmän Jazz-leiriä ja sen graduointia silmälläpitäen. Harjoittelin paljon 1. danin ja 1. kyun kokeisiin valmistautuvien seurakaverien kanssa, niin että ohjaaja seurasi jigeikoa ja kataa vierestä ja antoi palautetta. Nämä olivat erittäin hyviä harjoituksia, sillä vaikka ei edelleenkään tuntunut siltä, että tulisi paremmaksi (Mahtaakohan sellaista tunnetta enää tullakaan? Onko tuleva kehitys sellaista, jota on vaikea itse huomata?), niin pystyi luottamaan suunnan olevan oikea. Samalla tuli hankittua takaisin tiettyä rutiinia jigeikon tekemiseen.

Oman harjoittelun lisäksi olin keväällä mukana ohjaamassa peruskurssin harjoituksia. Siitä oli mielestäni paljon hyötyä, sillä suorituksia näyttäessä ja korjatessa joutuu pilkkomaan suorituksen palasiin ja oikeasti ajattelemaan mitä tekee.

Viime viikolla Jazz-leiri sitten olikin. Töiden ja järjestelypuuhien lisäksi ehdin osallistumaan harjoituksiinkin. Ja sunnuntaina suoritinkin sitten 1. danin! Jigeikot menivät oikein mukavasti, molemmat parit olivat hyviä ja molempien kanssa oli hyvä tehdä. Graduoinnin kaksi jigeikoa olivat oikeastaan todella hauskat, vaikka ennen graduointia jännittikin aika paljon. Myös katat sujuivat mukavasti.

Kaiken kaikkiaan tässä 3 vuoden aikana olen ehtinyt olemaan monessa mukana ja näkemään paljon eri osa-alueita kendosta: Jazz-leirien järjestäminen, dan-cupin ja SM-joukkuekilpailujen järjestäminen, eri kilpailut… Niin, ja taidettiinhan siinä joku dojonrakennusprojektikin toteuttaa.

Tietä on nyt kuljettu shodaniin asti, mutta eihän täällä ole edes levähdyspaikkaa. Tie näyttää jatkuvan silmänkantamattomiin.

Väärin voitettu?

Kuuntelin tuossa taannoin suomalaista eturivin  juokkuelajin valmentajaa radiosta ja pari mielenkiintoista asiaa jäi mieleen pyörimään. Yleinen ajatus on että SM-tason joukkelajit ovat tulosurheilua ja jollei tulosta tule, vaihdetaan valmentajaa toiseen joka saa joukkueesta irti toivotunlaisia tuloksia. Samalla joukkueen jäsenet alistetaan pelaamaan yhteisen tavoitteen mukaan. Jos tämä tarkoittaa sitä, että kytätään vain voittoa erikoistilanteen tai vastahyökkäyksen kautta ja muuten vain puolustetaan, eikä edes koeteta rakentaa peliä, niin sitten vain tehdään jos se auttaa saamaan kaivatun tasapelin taikka mahdollisen 1-0 voiton.

20121025215116a0b

Huonosti päättynyt shiai?

Tämän kyseisen valmentajan, joka ei ole tekemisissä jalkapallon kanssa, tälläinen ottelu olisi väärin voitettu. Mutta voiko ottelu olla väärin voitettu? Jos se on voitettu niin se on voitettu! Tulosurheilussa voitto on tärkeintä ja sen saavuttamiseen käytetyt keinot toisarvoisia. Vai ovatko? Radiossa haastatellun valmentajan mielestä valmentajan tehtävä on toimia pelaajan kehittäjänä niin, että tämä saavuttaa täyden potentiaalinsa ja kehittyy pelaajana. Hänen mielestään voitto ei ole päämäärä, vaan tulos. Ja tämä on mielestäni erittäin hieno ajatus!

Eityisesti kendossa, jossa on paljon hienoja ja yleviä opetuksia, voidaan kannustaa harrastajia kehittymään niin, että vastustajan lyöminen ilman että itse tulee lyödyksi olisi ainoa päämäärä. Joskus huonokin lopputulos voi pidemmän päälle olla hyvä, kuten sanonta ”uttemo yoshi, utaretemo yoshi – on hyvä lyödä ja hyvä tulla lyödyksi” opettaa. Sanonnan mukaan ei voi kehittyä jos pelkää että itseä lyödään, eikä opi lyömäänkaan jossei tule lyödyksi.

Ihmisluontoon tottakai kuuluu, että ei halua hävitä. Kukapa nyt sellaisesta pitäisi? Aina sitä mieluummin voittaa ottelun tai turnauksen, kuin että häviäisi jo vaikkapa poolivaiheessa. Mutta hävitäkin voi hyvällä ottelulla ja voittaa voi huonosti matsaamalla. Kumpi mahtaa pidemmän päälle johtaa kehitykseen kendon harrastajana? Ja jos nyt ajattelet että tämä ei koske sinua, koska olet nuori ja nopea ja voitat kaikki nopeudellasi….ei mitään hätää. Palataan asiaan kahdenkymmenen vuoden päästä, jos yhä harrastat kendoa, ja huomaamme molemmat että ajatuksesi ovat kyllä muuttuneet 🙂 Silloin olet jo ehkä oppinut sen mistä nämä sanonnat ja suuret opettajat ovat puhuneet ja haluat välttää sen että voittaisit ottelun väärin, ja sen sijaan haluat että se on tulos kehityksestäsi tässä hienossa harrastuksessa.

Miten kendo valtaa maailman?

Löysin jokunen aika sitten Kendo Finderin. Kendo Finder on uusi, vielä beta vaiheessa oleva palvelu, minkä tarkoituksena on saada kaikki kendoseurat sekä -tapahtumat yhdelle kartalle. Jokainen käyttäjä saa halutessaan lisätä palveluun oman seuransa ja järjestämiään tapahtumia. Idea on mielestäni loistava! Kansainvälisiä tapahtumia voi helposti etsiä yhdestä paikasta, omien tapahtumien markkinoiminen suurelle kendoyleisölle on helpompaa ja matkustaessa on helppo löytää lähin kendoseura jos treenaaminen kiinnostaa. Tätä kirjoittaessani kartalta löytyy seitsemän suomalaista seuraa/tapahtumaa.

Kendo on edelleen aika tuntematon laji puhumattakaan iaidosta tai jodosta. Kun kerrot harrastuksestasi, on vastaus lähinnä ”hääh?”.  Vaikka olenkin harrastanut lajia vain sosiaalisen median aikakaudella, uskon että tilanne on helpottunut. Tiedon jakaminen on helpompaa kuin koskaan ennen.

Rajaheitto-blogissa haastateltiin aikaisemmin kesällä judokaa, jonka mielestä kamppailulajien näkyvyys Suomessa on heikkoa. Emme kuulu valtavirtalajeihin mistä urheilutoimittajat kirjoittavat. Suomalaisia kiinnostavat jääkiekko, hiihto ja isot kilpailut, kuten MM-jalkapallo ja olympialaiset, vaikka suomalaiset eivät niihin osallistuisi tai menestyisi. Marginaalilajien uutisointi on vähäistä ja edes SM-kilpailuista on vaikeaa saada juttua lehteen.

Emme voi siis luottaa siihen että lehdistö jakaisi lajiemme ilosanomaa vaikka lähettäisimme heille tiedotteita läjäpäin. Pieni juttu lehden nurkassa ei tuo sadoittain uusia harrastajia lajien pariin, vaikka jokainen juttu on voitto. Meidän pitää luoda positiivista näkyvyyttä itse, mielellään kaikkien yhdessä, kaikin mahdollisin tavoin.

Jaoin Rajaheitto-blogin jutun Facebookissa ja kommenttikentässä keskustelimme muiden kendokoiden kanssa lajin näkyvyydestä. Esille tuli yksi loistava idea mitä olen pallotellut itsekin moneen kertaa, mutta mitä en ole osannut toteuttaa: mainosvideo. Ken homman hallitsee, on YouTubeen laitettavan videon tekeminen helppo homma, vaikkakin veisi hieman aikaa. Loistavia videoesimerkkejä ovat muun muassa Japanin kendon mestaruuskilpailujen mainosvideo sekä Italiassa järjestettävien pienempien kilpailujen raportti video. Hyviä videoita suomalaisestakin kendosta olisi ilo jakaa esimerkiksi peruskurssimarkkinoinnin yhteydessä.

Kendo Finderin kaltaisten palveluiden avulla olemme edes tietoisia toisistamme, toisista kendoharrastajista ja heidän tapahtumistaan. Ehkä yhtä lisääntyvissä määrin näkyisimme myös niille, ketkä eivät lajia vielä harrasta tai ole siitä koskaan kuullutkaan. Siinä on tavoitetta.

Ovatko leiriläiset itsestäänselvyys?

Lajimme on pieni kun mietitään harrastajamääriä. Keskimäärin seuroissa harrastaa arviolta vain kymmenisen aktiivista kendokaa, iaidokaa tai jodokaa ja tämän lisäksi on joitain satunnaisia harrastajia. Treeneissä näemme usein siis ne samat naamat ja tiedämme jo heidän heikkoutensa ja vahvuutensa ennalta eikä treenin aikana tule paljoakaan yllätyksiä. Tämän vuoksi muissa seuroissa vieraileminen ja leirit ovatkin suorastaan elinehto taitomme kehittymiselle kun pääsemme harjoittelemaan ja ottelemaan ihan uusia vastustajia vastaan ja huomaammekin etteivät kaikki samat jutut toimikkaan. Näin meidän on kehityttävä ja treenattava lisää.

jazz-leiriMeidän siis on käytävä leireillä. Mutta onko tämä tieto niin itsestäänselvyys että odotamme kaikkien tietävän sen ja tulevan leirille joka tapauksessa? Kesän Jazz-leiri lähestyy ja jo monien vuosien ajan leirillä tapaa aina ne vanhat tutut ketkä ovat aktiivisesti myös muillakin leireillä. Osaamme aika tarkkaan laskea etukäteen kuinka monta kendokaa leirille saapuu. Luku ei kuitenkaan heilahtele kuin ehkä kymmenellä leiriläisellä. Satoja harrastajia jää näiden leiriläisten ulkopuolelle.

Potentiaalista leirikansaa siis riittää edelleen. Yhteisömme on ollut aina pieni ja tiedämme mitä kautta tieto kannattaa välittää jotta se saavuttaa harrastajat. Mutta riittääkö leirin mainokseksi kuitenkaan enään pelkkä Wordillä tehty lista mitä leiri sisältää ja ketä siellä on opettajana? Lähetämme listan seuroille sähköpostin liitteenä ja toivotamme tervetulleeksi leirille. Jaha, Jazz-leiri tulee taas… En ollut siellä viime vuonnakaan niin taidan tänä vuonnakin jättää väliin… Tällä kaavalla mentiin jälleen tänä vuonna.

Pidämme leiriläisiä itsestään selvyytenä. Kyllähän ne leirille tulee, heidän on pakko tulla! Emme näe vaivaa uusien leiriläisten kosiskeluun, emme nosta esiin leirin parhaita puolia. Lähetämme vain tiedoksiannon, koska näin olemme aina tehneet ja se toimii. Vai toimiiko, koska satoja harrastajia jää aina leirien ulkopuolelle? Miten heidän saisi leirille?

Emme tuhlaa voimavaroja turhaan mainosteluun, mutta se ehkä toimisi. Jazz-leirin osalta olemme pyrkineet käyttämään sosiaalista mediaan hyväksemme jo muutaman vuoden ajan. Mitä aikaisemmin eventti saadaan pystyyn, sitä aikaisemmin pystymme alkaa hypettämään leiristä ja ihmiset osaavat varata lomat. Toimisivatko tämän lisäksi mainosjulisteet, flyerit ja muu materiaali, mitä jaettaisiin muilla leireillä, tapahtumissa ja seurojen harrastuksissa? Ehkä.

Monesti luotamme paljon seurojen avainhenkilöihin, heidän kauttaan tieto leiristä kulkee sähköpostilistalta harrastajille. Kaikki eivät kuitenkaan ole innostuneita kaikista tapahtumista, leireistä ja kilpailuista, jolloin he eivät ehkä mainosta niitä yhtä hanakasti harrastajile kuin jotain toista tapahtumaa. Erityisesti juuri aloittaneille harrastajille saattaa tulla mielikuva ettei tapahtumaan kannata mennä, koska seuran kokeneemmatkaan harrastajat eivät siitä innostu.

Olemme pyrkineet kehittämään Jazz-leiriä joka vuosi yhä paremmaksi niin ohjelman kuin organisaation toimivuuden osalta. Näin ihmiset saavat positiivisen mielikuvan leiristä, kun kaikki toimii ja jakavat tätä positiivista kuvaa myös niille, ketkä eivät tänä vuonna leirille tullut. Ehkä he innostuvat siitä ensi vuonna! Imago on kaikki kaikessa.

Markkinointiamme on kehitettävä, jotta saamme isompia leirejä, enemmän osallistujia kilpailuihin ja muihin tapahtumiin. Mutta mikä toimisi? Pienessäkään yhteisössä leiriläiset eivät ole itsestäänselvyys.

Jo joutui armas aika

…ja kendokan suvi suloinen. Sillä kesä on todellakin mielestäni parasta treeniaikaa kendon harrastamiseen. Mikään ei vedä vertoja sille, että harjoituksiin tullessa on lämmintä ja salilta lähtiessä ei tarvitsekaan putsata auton ikkunoita puhtaiksi jäästä, jolloin samalla lihakset jähmettyvät jälleen kalikoiksi. Kesätreeneissä saa nopeasti lihakset lämpimäksi ja hien virtaamaan. Viimeksikin treeneissä salissa oli +24,5 astetta lämmintä ja pari vankkaa sadekuuroa pyyhki alueen yli treenien aikana, nostaen kosteusprosenttia melkoisesti ja….se oli todella hienoa! Mikä sen mahtavampaa kuin jatkuvasti valuva hiki ja kroppa joka nauttii lämmöstä 🙂

Meillä Porissa on kesäharjoittelu kuulunut ohjelmaan seuran alusta alkaen. Onneksemme meillä on ollut aina ymmärtäväisiä tahoja, jotka ovat tarjonneet meille mahdollisuudenJigeiko käyttää liikuntasalia mielin määrin. Ensin Porin taidekoulu ja sitten muutamat muut koulut ovat olleet erittäin tärkeitä seuran kehitykselle. Koskaan emme ole kesälomaa pitäneet ja jotenkin moista ajatusta ei enää edes ymmärtäisi. Toki monetkin lähtevät johonkin kesälomamatkalle viikoksi tai kahdeksi, mutta koko kesä ilman kendoa? Mahdotonta! Miten voisi edes kehittyä jatkuvasti jos pitää vuodessa kolmenkin kuukauden harjoittelutauon? Sitten tullaan harjoittelemaan taas syksyllä ja vähän treenataan talvellakin ja valitellaan kylmyyttä. No mitäs et harjoitellut kesällä kun oli lämmintä ja ihanaa! Meillä täällä Suomessa kesäharjoittelun olosuhteet ovat kuitenkin varsin maltilliset verrattuna lajin emämaahan, missä kuumuus ja ennenkaikkea kosteus lyövät ensimmäisen ipponin suomalaisharrastajalle jo ennenkuin vastustajat siihen ehtivät.

Onhan kesällä kaikenlaista puuhaakin enemmän kuin talvella. On terassia ja grilli- ja saunajuhlia ja kaikenlaista puuhaa mökillä ja se tuleva kesälomamatkakin. Toki kesästä pitää voida nauttia myös salin ulkopuolella, ei Suomen lyhyttä ja vähilumista kesää pelkästään salilla vietetä. Mutta löytäkää myös se aika nauttia kendon harrastamisesta silloin kuin se on kaikkein nautittavinta, kesällä. Huomaatte että siihen hyvään tunteeseen jää kummasti koukkuun ja kestää paremmin taas ne seuraavan talvenkin treenit, kun tietää että kyllä se seuraava kendokesä sieltä taas on tulossa.

Shiai, reigi ja yleisö

Kendokilpailuissa osanottajien käyttäytyminen on todella hallittua ja maltillista. Kumarrukset tehdään hyvästä asennosta ja täsmällisesti. Pisteiden jälkeen ei nähdä villejä tuuletuksia. Ottelun loputtuakin kumarrukset tehdään kunnolla. Häviäjä ei katkaise shinaitaan tai heittele varusteitaan. Voittaja ei hypi riemusta.

Kaikki tämä on mielestäni kendon hienoutta. Se kuvastaa kontrollia, itsekuria ja kunnioitusta, niin vastustajaa, tuomareita, kisatapahtumaa kuin koko lajia kohtaan.

Monessa muussa lajissa kumarrukset ovat enää nopeita nyökkäyksia joiden ajaksi hädin tuskin edes pysähdytään, saati sitten ollaan hyvässä asennossa. Ottelun häviäjä saattaa ”unohtaa” kumarrukset kokonaan. Tuomarin päätöksiä vastaan protestoidaan avoimesti. Varusteet ovat päällä jotenkuten ja ottelun jälkeen niitä heitellään joko ilosta tai harmituksesta johtuen.

Mutta ei kendossa. Se, miksi etiketti on säilynyt kendossa on varmasti monen asian summa – ja ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa.

Kendokilpailuissa niin tuomarit, toimitsijat kuin ottelijatkin noudattavat etikettiä. Mutta, entäs yleisö? Tarvitseeko yleisön noudattaa sitä? Mikä on sopivaa käytöstä kisatapahtumassa?

Nopeasti ajateltuna herää kysymys: miksi yleisön tarvitsisi noudattaa tietynlaista käyttäytymissäännöstöä? Eiväthän katsojat välttämättä edes tunne kendon reihoa. Toisaalta, onko yleisön joukossa paljonkin kendoa tuntemattomia henkilöitä? Veikkaanpa ettei aivan hirveästi. Suurin osa on varmasti kendokoja itsekin. Ja onhan monissa muissakin lajeissa yleisölle käyttäytymisnormeja, esimerkiksi tenniksessä ja golfissa. Tiedotuskin onnistuu helposti, sisäänkäynnille kyltti johon listattu pari oleellisinta kohtaa.

Millaista sitten olisi sopiva käytös yleisölle? Seuraavissa omia mielipiteitäni.

Kun tuomarit ja ottelijat suorittavat kumarruksia, tulisi yleisön mielestäni hiljentyä. Samoin seuraavia otteluja kuulutettaessa, sillä pienemmissä kisoissa harvoin on äänentoistojärjestelmiä käytössä.

Ottelun aikana mielestäni sopivinta kannustusta ovat tilanteenmukaiset aplodit. Hyvät suoritukset palkitaan aplodeilla. Myös aloituksen (kun toiminta alkaa tai jatkuu) jälkeiset aplodit ovat mielestäni ok. Kuitenkin mielestäni kannustuksen tulisi liittyä ottelun tapahtumiin, eikä olla tasaista pauhantaa taustalla.

Huudot, buuaukset, vihellykset ja vastaavat eivät mielestäni kuulu kendo-otteluun. Spontaanit ”oooh” -kohahdukset hienojen suoritusten jälkeen hyväksyttäköön.

Kokonaan oma asiansa ovat esimerkiksi kameroiden salamavalot.

Koska ottelijoilta vaaditaan hillittyä käytöstä on mielestäni sopivaa vaatia sitä myös yleisöltä. Sana kunnioitus tulee taas mieleen. Ottelijat tekevät parhaansa ottelussa, säilyttäen silti kokoajan kontrollin. Mielestäni on asiallista, että yleisö kunnioittaa ottelijoita ja kisatapahtumaa käyttäytymällä sen arvoisesti.

Monissa urheilulajeissa kannustamisesta on kasvanut kokonaan oma katsomokulttuurinsa. Ja onhan se eittämättä hienoa, kun tuhannet kannattajat kannustavat yhdessä joukkuettaan. Joihinkin lajeihin se sopiikin. Mutta, urheilussa pelaajilla ei ole samanlaista käyttäytymisnormistoa kuin kendo-shiaissa ottelijoilla. Kendo on kuitenkin budoa, joten yleisönkin tulisi käyttäytyä sen mukaisesti.

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site