Author Archives: Vierailija

The continent where kendo takes root

It is quite common for the culture and customs that developed in a certain country to be passed to another country, becoming different cultures and customs from the original, which then take root in that country, and I have felt this particularly strongly since coming to Finland.

Kendo for Finns as a first meeting was in books. It was the age further before increasing the growing rate of the Internet, needless to say YouTube. They got Bogu, built Dojo, accepted basic practice, associated with other Europeans, invited Japanese teachers from far and have developed Finnish Kendo Association with efforts and diligence in the past over twenty years. Saying from my point of view, Finnish Kendo is the solid bond among people living in this Nordic country.

I would like to note “a life with kendo” that Kari told me during our driving to Pori after the camp in Tampere. He taught me that the most important thing to live is a balance, in addition to compromise. All of the following three-Family, Job and Kendo must be greatly balanced and happily achieved. We should not abandon any of them.

Finnish people who live with kendo love their own dojo and this country. That’s the most necessary to continue kendo for a long time. In Japan on the other hand, too serious ways of kendo can force juniors to quit kendo just when graduating from elementary or junior high schools. The rate of kendo population is the very shape of pyramid, decreasing as people grow. I have been a high school teacher for four years and unfortunately seen our students leave their shinai because of academic pressure.

The time I shared have dramatically changed. Our biggest challenge is the cultivation of successors. It is the same in Finland as well that we need to establish the communities people can do kendo for life. Once I was in Finland, in that place coming through beautiful forests from town to town, I saw amazing friends facing with kendo like me. In Pori dojo, I also saw kendo demonstrations to introduce it to kids and adults who were not familiar with. People there enjoy kendo a lot and think highly of finding their own way of sword with great value on lateral connection. Perhaps dojos in Finland might have such circumstances more than those in Japan.

I’m still in the mood of those fantastic days of practice in Pori dojo even when they became the past. They gave me totally unexpected meeting and different sense of value. Luckily I am keeping the well-balanced trinity of family, job and kendo now. I want to live with “real me” who love foreign relationship along with kendo for life.

The new season is coming soon. Cherry blossom (Sakura) is about to bloom all over Japan. People including me are going to start each new life. Returning to my original community from Finland, I got one hope. The hope is to long for reunion as a long-term life option. The hope is what I strongly make sure that I will be able to get over any difficulties from now on.20150206_190322



The continent where kendo takes root 1 ~My way of sword~

It was at the age of 10 that I met kendo. My father was sickly, which encouraged me to become mentally strong. I thought I must support my mother and elder sister instead of him. I started practicing kendo in neighboring dojo, where was famous as hard practicing. Students around me had already learned kendo since kindergarten or lower primary school, so my start might have been late behind them. Their skills were more sophisticated. I surely wanted to catch up with them. I went to the dojo earlier than anybody and washed cold floors with a wet rag in the middle of the winter. After six months since the beginning, my teacher allowed me to wear bogu. I even now clearly remember the first shiai as fukusho taken place in Nippon budo kan. The title, “All Japan Kendo Competitions for students” reminds me of my struggling just NOT TO LOSE.

I quit kendo after my graduation from high school. Never did I visit my dojo. In such one day, one of dojo members informed me of our teachers’s sickenss. He would not be able to teach kendo four times a week anymore. The dojo immediately decided to close until his recovery.

Nobody knew whether it would open again. Then it was natural that we came up with the idea we held thank-you party for our teacher. I had dedicated my schooldays to be in the dojo. I answered I would attend, of course. I was sure that everyone who I practiced with was also going there.

However, what I saw was few unknown beginners and their parents-nobody who I was familiar with. Previous energy and liveliness didn’t exist there. When I saw many piles of snacks and juice left in the boxes, I couldn’t help crying. I wished I could have expressed my gratitude to my teacher, eating and drinking those snacks and juice with my reunited generation.

Many piles of snacks and juice gave me decision to become a high school teacher. I suddenly wanted to build kendo club that is hard but fun, just like my teacher once had showed me. Few years later, I started my career as an English and kendo teacher in private high school in Saitama Prefecture. I used an old chinese character「劔=sword」on school tenugui I ordered. That’s because the name of my dojo is「劔忍館」ken-nin-kan. My four years were full of high motivated students and warmhearted community.

The most important reason I decided to come to Finland was to observe Finnish educational system. However, my life in Pori was not only this experience. Unexpected but precious thing from looking back now is the fact that I have belonged to Pori dojo. My way of sword so far led me to the wonderful encounter.

To be continued

Posted by Yuta Abe



Introduction ~The continent where kendo takes root~

Moikka, I am Yuta Abe. First of all, I want to say thank you for giving me precious experiences in Pori dojo or many places around Finland. From now on, I will blog about what I did in Japan, what I have done in Finland and what I will be somewhere ever after. The title of these series is “The continent where kendo takes root”. I hope you don’t mind my blog will be written in English.


The Art of Thrust

Text by Olga Loginova


Kuva: Emmi Veistonen

”Can I stab my rival to death?” I was pondering while having tea in a London café with the 47-year-old Finnish singer Minna Liettyä-Tyni. “Maybe, I can give it a go just once?” I was listening carefully to her story. Minna came to London for a competition. She is a woman who kills her rivals multiple times a week and she’s neither a criminal, nor a maniac. In fact, at present she is a vocal coach at a local music school.

Five years ago Minna hosted Japanese teenagers within an international culture exchange. One girl was practising Japanese fencing kendo. Minna became interested, but when she tried it in a local sports club, she found Japanese fencing too rough for her – until she spotted an “iaidoka” in training in the club. “It was like “wow!” to me. So beautiful!” says Minna.

Iaidoka is a person, who practises rare Japanese martial art iaido, focused on striking or cutting technique in fencing. The performance lasts about a minute and during this time the iaidoka draws his sword, attacks and stabs a human rival, removes the blood from the blade, and then replaces the sword in the scabbard. Blood-thirsty and butcherly? Not at all! The rival is invisible and the movements are smooth and fluent.

Minna has been practising iaido for two years now and has just passed the exam for her first international graduation, the first dan. “The most challenging was a graduation moment when others were watching at me. I just had to focus on the movements and technique and forget about the others,” she shares her experience with me.

Minna’s way to iaido was a combination of many different factors. “Five years ago my daughter was 14 and she was very interested in Japanese popular culture – anime and manga. I also started studying more about Japanese culture and that grabbed me. At the same time my doctor said I had to have some regular physical trainings at least twice a week, as I had high blood pressure because of a stress. And iaido became a solution,” she says.

Minna tells me that the trainings are so active that by the end of a two hour session all muscles are exercised – due to the permanent tension and concentration. “I have lost about 20 kg during these two years and now I feel myself more balanced and healthy than ever!” states Minna not without some pride.

However, there is a drawback in such exercises as well. The attack usually starts from sitting position, and then the iaidoka stands up, commits the “crime”, hides the sword and sits back. During the training there are countless numbers of the attacks, therefore the loading to the knees is enormous. “I have a problem with my right knee, so I have to do all my katas (attacks) in a standing position. It doesn’t affect the graduation, but I’m not able to teach iaido,” says a bit upset Minna.

All movements are sharp and weighted; there isn’t a single thoughtless attack. In fact, this martial art is more about self-defense than attacking. The term “iaido” can be translated from Japanese as “be constantly prepared and meet the opposition immediately”. Thus, the performance consists of two main parts: the demonstration of being aware of an opponent’s intention and the responding to his sudden attack.

Minna explains to me: “In Japanese martial arts you always respect your enemy and in iaido you mostly defend yourself, so I don’t feel any aggression, but I must admit that nowadays I feel much more relaxed in difficult situations than before.”

Gordon Warner in the book “Japanese Swordsmanship – Technique and Practice” says that iaido espouses the morals of the classical warrior and is aimed to build a spiritually harmonious person possessed of high intellect, sensitivity, and resolute will. Eventually, it turns out to be much more than just a physical training, but a philosophical world outlook. “For me iaido is first of all a very interesting sport hobby, which is enhancing the quality of my life all the time! What attracts me most is that in iaido we are working under same laws as in any form of art: space, power, timing, rhythm, meaning and some kind of easiness of movements,” says Minna.

Of course, my inquisitive nature refuses to believe in the Japanese sports panacea and I insist on Minna pointing me at a major drawback. “Well, there’re so many beautiful shinkens (swords), but they are so expensive…” she replies pensively. Then she adds: “Sometimes if there’s a good photo of me in iaido costume and a sword I find myself surprised — wow, is that woman really me? Cool!”

I am finally convinced: someday, I will try to stab a rival this sophisticated artistic Japanese way. Maybe, I will also look attractive with a sword.

The writer is professional linguist and a journalist from London

Harjoittelusi valkoinen jänis

Oletko nähnyt harjoittelusi valkoista jänistä?

Lueskelin tämän tarinan tässä vuodenvaihteen korvilla ja ajattelin, että se sopisi siirtää myös tänne blogiin luettavaksi.

Kerrotaan nuoresta harrastajasta, joka halusi koko sydämestään oppia valmentamisen salat. Hän meni tapaamaan erästä vanhaa miestä tämän kotiin. Vanhus oli menestynyt valmentaja, josta nuori mies oli kuullut paljon hyvää. Hän oli kuullut, ettei vanhus ollut koskaan menettänyt intohimoaan sen enempää itsensä kuin valmennettaviensa kehittämiseen.

Vanha mies istui kuistilla koiransa kanssa nauttien kauniista ja lumisesta talvipäivästä. Nuori mies tuli hänen luokseen ja kysyi häneltä: ”Hyvä herra, miksi niin  monet valmentajat tai harrastajat ovat intohimoisia harjoittelijoita ensimmäisen vuoden tai kahden, mutta sen jälkeen he kadottavat sen ilon? Olen kuullut, että sinä et ole sellainen. Minulle on kerrottu, että vielä vanhanakin jaksat innostua ihmisten kehittämisestä. Ihmiset näkevät sinussa jotakin, mitä eivät näe toisissa ihmisissä. Mistä se johtuu?”

Vanha mies hymyili ja vastasi: ”Saanko kertoa sinulle tarinan? Eräänä päivänä istuin tässä samassa paikassa nauttien lumisateesta koirani kanssa. Yhtäkkiä suuri valkoinen jänis juoksi pihan poikki suoraan edestämme. Koirani ponkaisi ylös ja lähti valtavaa vauhtia ajamaan sitä takaa. Koira juoksi kiivaasti jäniksen perässä pitkin hankia. Pian jäniksen perässä olivat muutkin alueen koirat; ne olivat kuulleet koirani haukkumisen.

Siinä vasta oli näky, haukkuva koiralauma juoksee hanki pöllyten pitkin kivikkoista mäkeä etsien jänistä. Hiljalleen, yksi toisensa jälkeen koirat jättäytyivät takaa-ajosta. Pettyneinä ja turhautuneina ne lähtivät pois. Vain yksi koira jatkoi kiihkeästi valkoisen jäniksen etsimistä: minun koiran, joka lopulta myös löysi sen. Tässä kertomuksessa on vastaus kysymykseesi.”

Nuori mies istuu hämmentyneenä hiljaa. Lopulta hän saa sanotuksi: ”Mutta, hyvä herra, en ymmärrä. Mitä tekemistä jäniksen jahtaamisella on intohimon kanssa?”

”Et ymmärrä”, sanoi nöyrä vanha mies, ”koska et esittänyt oikeaa kysymystä. Oikea kysymys on: miksi ne muut koirat yksi toisensa jälkeen lakkasivat jahtaamasta jänistä? Vastaus on, että ne eivät koskaan olleet nähneet jänistä.”

Ellemme näe tavoitetta, jahtaaminen tai intohimon säilyttäminen on aivan liian vaikeaa. Liian usein meiltä puuttuu intohimo, rakkaus ja päämäärätietoisuus, joita tarvitaan jahtaamiseen tai meille tärkeiden unelmien täyttymiseen.

Haluisinkin jokaisen harrastajamme miettivän, mikä on hänen valkoinen jänis, jota jahdata intohimoisesti? Miltä sinun mielestäsi oman harjoittelusi valkoinen jänis näyttää? Mistä voit olla varma että se on sama valkoinen jänis, jota muut jahtaavat? Tai että lähtökohdat huomioiden, se on saavutettavissa? Tai oletko ylipäätään ajatellut, että pitäisi nähdä valkoinen jänis, vai oletko juossut vain muiden mukana?


Vähän aikaa sitten seurasimme median kautta Goce-satelliitin seikkailua takaisin maahan. Luvassa oli 1000 kg avaruusromua – kenen takapihalle, sitä saattoi arvella vain Tipitii, joka odotti taivaan putoavan niskaan. Niinhän siinä sitten kävi, että 800 kg paloi ilmakehässä tuhkaksi ja loput 200 kg katosi Atlanttiin. Sitä odotellessa seurattiin Gocen kulkua milloin Siperian, milloin Suomen yllä ja saatiin jännää aikaan.

Meistä monilla – en väitä että kaikilla – on painona avaruusromua. Kutsun nyt avaruusromuksi ajatuksia, tunteita ja harhaluuloja yhtään niitä väheksymättä. Päin vastoin, niiden voima sai minut tarttumaan näppikseen. Aika vähän niistä kendossa puhutaan, mutta keskeyttämisluvuista päätellen tunteita on, eivätkä ne aina ole kivoja. Paremminkin voi olla niin, että yhdellä jos toisella on joskus elämässään hetki, jolloin voisi syvästi samaistua Ismo Alanko Säätiön musiikkivideoon, jossa roikutaan puun oksassa jalasta. Siihen narun paikalle voi hyvin kuvitella vaikka menin himot. Siinähän roikut. Myydään bogu nro 1.

Jos tämä kuulostaa käsittämättömältä, kuulut ehkä siihen onnelliseen prosenttiin, jonka Ota-sensei mainitsi Kaleva-lehden haastattelussa: ”Kendossa menestyy ihminen, jolla on tasainen ja rauhallinen luonne.” Jos taas koet, että siinähän se tuli Ota-senseiltä vastakohtasi määrittely nopsasti, voin kertoa yhden lohdutuksen: et ole ainoa, ensimmäinen etkä yksin. Tässä vaiheessa voi laulaa säkeen ”älä tyrkytä minulle terapiaa, älä kaada lisää paskaa mun niskaan.” Myydään bogu nro 2.

Mutta jos rakastaa kendoa, turha niitä boguja on myydä. Usko minua, olen myynyt kolme vain päästäkseni puun oksasta. Ja melko turhaa toimintaa on ollut.

Siitä suuresta rakkaudestahan kaikki alkoi. Ja harjoittelusta, jossa mikään ei ollut esteenä. Hakaman taittelu, shinain huolto, harjoittelu harjoittelun vuoksi, kaikki se oli puhdasta iloa, meni hyvin tai tikuiksi. Vuosien kuluessa kertyi kuitenkin myös sitä – avaruusromua. Vähitellen innostus himmeni. Avaruusromua kertyy, kun tulee pettymyksiä, ihmissuhdesotkuja, sairastelua, muuta jumitusta. Kun jää ajattelemaan avaruusromua, ei tie ole enää vapaa, harjoitus enää vain harjoitusta, se on ajatuksia, tunteita, paineita, pahaa mieltä. Myydään bogu nro 3.

Useimmilla on avaruusromunsa, ja sitä on eri painoista. On kuitenkin hyvä muistaa, että siitä tosiaankin iso osa palaa ilmakehässä: katoaa. Kun jaksaa odottaa, hirveimmätkin möhkäleet palavat tuhkaksi ja osoittavat alkuperänsä. Niiden alkuperä kun on vain siellä omissa ajatuksissa, omissa tunteissa, omassa mielessä. Kendo on kendoa. Se on yhä se huima ilo, puhdas harjoitus, silkka energia, joka saa viisikymppisenkin tuntemaan itsensä kaksikymppikseksi.

Kendo on tie. Sitä ei voi kulkea toisen puolesta. Kun se menin himo kiristää siellä nilkassa, ei siinä puheet auta. Eikä kukaan tule kotoa hakemaan, jos päättää jättää harjoitukset väliin jotta kiristäisi vähemmän. Niinpä sinne on helppo jäädä. Älä kuitenkaan koskaan ajattele, että sinä olet ensimmäinen. Että sinä olet se huonoin. Että sinä olet se ainoa, jolla on motivaatio hukassa. Kun luulet, että ihmiset eivät sinusta ja hakamasi tai mielesi vekeistä piittaa, oikeasti he ovat hirveän iloisia, kun tulet taas harjoituksiin. Ei kendossa ole ruuhkaa. Ei kenenkään poisjääntiä kaivata koskaan. Meillä vieraili kerran eräs korkea-arvoinen japanilainen sensei, joka kirjoitti ihmisille postikortteihin ”Kendo is love”.

Sitä mukaa kun näen oman ”Goceni”viimeisen 200 kg:n katoavan elämän Atlanttiin, alan uskoa, että hän oli oikeassa.


Vuosi miekan tiellä

Vuosi on hyvin mielenkiintoinen ajanjakso. Toisaalta aina näin loppuvuodesta tuntuu, että vuosi meni hyvinkin nopeasti ja huomaamatta. Kun taas alkaa muistelemaan, mitä kaikkea kuluneena vuotena on tapahtunut, tuleekin huomattua että vuosi onkin yllättävän pitkä aika. Peruskurssigraduointi, bogun hankinta, ensimmäinen ji-geiko, tutustuminen kendon kilpailupuoleen, toinen graduointi, ensimmäinen kendoleirini, ensimmäiset kisat ja vielä kolmaskin graduointi mahtuu vuoden sisään. Venytän kuitenkin tekstini käsittelemää ajankohtaa parilla kuukaudella, jotta saan koko tähänastisen kendo-urani katettua. Tässä siis nuoren porilaisen tuoreen 4. kyun kendon harrastajan tarina kendon parissa ja mietteitä siitä, mitä kendo on saanut aikaan elämässäni.

1. Ensimmäinen askel
Kaikki alkoi todenteolla siitä, kun veljeni kanssa syksyllä 2011 menimme Porin Kendoseuran peruskurssinäytökseen. Veljelläni jo kendotaustaa olikin tuolloin, joten taustatyötä oli jo tehty jonkinverran, ja näytöksessä tulikin erityisen tarkasti seurattua niitä, joiden tiesi jo olevan ”isoja daneja”. Näytöksen jälkeen kävimmekin pyytämässä esitteitä eräältä näistä isoista daneista, ja tuolloin kyllä jännitti. Ja ensimmäisissä treeneissä vasta jännittikin. Jo ensimmäisten treenien alussa tiesin, että taival ei tulisi olemaan helppo, alku ei välttämättä tulisi olemaan nopea, ja pitkäjänteisyyttä tarvittaisiin. Uskoin kendon olevan minulle sopiva, mutta silti sitä jännitti, kuinka sitä todellisuudessa jaksaa. Olinkin onnekas, sillä oma peruskurssini oli erittäin motivoiva; muut kehittyivät nopeasti, ja en taatusti alkaisi olemaan ainut joka jää kehityksestä jälkeen. Vaikka sitä käytännössä omaan tekemiseen vain keskityttiin, niin kyllä siinä aina sivusilmällä tuli katsottua, miten se kaveri siinä vieressä vetää. Myös oma salimme Porin puuvillassa oli todella tunnelmallinen, se tuntui auttavan keskittymään. Tieto siitä, että vetäjät ovat tehneet tätä yhtä kauan kun itsellä on elinvuosia kertynyt, auttoi myös avaamaan silmiä: maailma on iso paikka jossa on paljon opittavaa.

Ja sitä uutta asiaa kendon parista löytyi. Aluksi jännitin olkapäistä niin tavattomasti, että oikean (kyllä, oikean) käden olkapääkin jo oireili vähäsen. Sitä alkoi ihan salin ulkopuolellakin miettiä, mitä sillä meinattiin, kun sanottiin että lyönti suuntautuu eteenpäin, ei alaspäin. Peruskurssilla treenejä oli kahdesti viikossa (ellen ihan väärin muista) ja treenejä kyllä odotettiin aina innolla. Aloin tuolloin myös lenkkeillä hieman, sillä kuntoni oli heikko, ja etenkin jalkatyötä tehtäessä alkoi usein jalat pettämään alta. Halusin uhrata treenien ulkopuolista aikaa treenaamisen tehostamiseksi ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Kendo oli siis jo soluttautunut arkielämääni; se toimi motivaattorina muutenkin hyödylliselle toiminnalle.

Kurssin lähestyessä loppuaan sitä alkoi kaveerata kanssatreenaajien ja vetäjien kanssa. Vetäjätkin alkoivat pikkuhiljaa tuntua vähemmän pelottavilta ja heille puhuminen alkoi jännittää hieman vähemmän. Kyllä se silti vieläkin jännitti. Ihan uuden tason jännitys kuitenkin saavutti vasta graduoinnissa. Olihan graduointi jälleen täysin uusi tilaisuus, jollaista ei koskaan aikasemmin ollut kokenut. Kovasti sitä toistettiin, että jos omalla tasolla suoriutuu, niin läpipääsy on varmaa. Se pistikin miettimään sitä, mikä on oma todellinen taso. Ja kylläpä sitä tulikin jännitettyä hirveästi graduoinnissa. Kaikinpuolin järisyttävä kokemus se ensimmäinen graduointi, tiedä sitten mikä siinä sai niin paljon jännittämään.

2. Nyt ollaan pitkällä! Eiks?
Läpihän se graduointi sitten menikin, ja jo tuolloin tuli ajateltua, että kylläpä sitä ollaan tultu jo pitkälle. Todella pian graduoinnin jälkeen alettiinkin jo tilaamaan varusteita. Oma bogu. Ajatus tuntui kovin etäiseltä vielä graduoinnin jälkeenkin, mutta kyllä se todellisuus sieltä päälle puski nopeasti. Kyllä sitä nyt oma bogu on ostettava! Kuitenkin ennen kun omat bogut saapuivat, pääsimme kokeilemaan lainakamppeita, lähinnä tarea ja do:ta. Kyllä silloin olikin iso ja kankea olo! Kun panssarit oli puettu päälle, pääsimmekin harrastamaan do- lyöntien ihanuutta; ei ollut kerta eikä kaksi kun napautimme toisiamme täydellisesti ohi suojatun alueen! Ilo oli molemminpuoleinen ja hauskaa oli. Omat bogut toivat kuitenkin vielä yhden lisäalueen kendoon. Aikaisemmin kotona oli lähinnä hakama ja takki viikattuina pinossa ja shinaipussi huoneen nurkassa odottamassa. Kun oma bogu vihdoin saapui, se toi kendon edellistä enemmän arkipäivääni; bogu oli aina sisustuselementin roolissa näyttävällä paikalla kun se ei ollut mukana salilla. Se muistutti aina kendosta. Bogu on myös kohtuu iso investointi näin opiskelijabudjetilla, joten se lisäsi motivaatiota rajusti.

Vuosi taittui uudeksi, ja toi mukanaan nykyisin jo totutun rutiinin, mutta tuolloin uuden ja taas jännittävän asian. Treenien alussa tuli puettua tare ja do päälle, ihan itse! Myöhemmin myös kotet kädessä alettiin harjoittelemaan. Usein kuulee sanottavan, että kotet kädessä asiat olisivat hankalempia ja vaatisivat totuttelua. Itselläni tosin kotet tuntuivat heti mukavilta, ote shinaista tuntui paremmalta ja varmemmalta mutta kevyemmältä kuin ilman koteja. Menin kanssa asia ei ihan yhtä helppo ollut. Itse joudun korjaamaan näköaistiani keinotekoisin menetelmin, ja silmälasit olivat tuolloin ainoa konstini siihen. Lasit toivat lisää vaikeutta menin sitomiseen, ja kun men vihdoin oli päässä, tuntui se vielä oudommalta. Näkökenttä kaventui hieman, pää ei enää kääntynyt normaalisti ja se äänimaailma vasta erilainen olikin.

3. Tästähän se vasta alkaa oikeasti…
Tuolloin en olisi vielä uskonut, mutta tottapuhuen juuri menin pukeminen aiheutti suuren muutoksen elämässäni. Itselläni ei ollut helppoa tottua sen käyttöön. Treenit alkoivat käymään raskaiksi kun oli täysi varustus päällä, men tuntui aina olevan epämukavasti päässä, ja en halunnut viivästyttää treenejä omalla hitaalla menin pukemisella. Huonokuntoisena myös hengästyin hyvin nopeasti ja jouduin usein lopettamaan ennenaikaisesti, koska tuntui huonolta. Menin pukeminen ei suuremmin houkutellut tuolloin. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikeasti ongelmia kendon kanssa. Se pisti miettimään. Mikäs siinä nyt niin vaivasi? Aloin ratkaista ongelmia yksi kerrallaan. Puin menin päähäni kotona päivittäin, jotta siitä tulisi automaattisempaa ja nopeampaa. Korjasin vähän ruokavaliotani ja kuntoilin enemmän, jotta jaksaisin pidempään treeneissä. Näin sitä alkoi jo odottaa seuraavia rankkoja täysbogu-treenejä, sillä halusin nähdä, onko kehitystä tapahtunut. Ja kyllähän sitä pikkuhiljaa alkoi tapahtua samalla kun aloimme saada esimakua siitä, millainen on kendon fyysisempi ja kilpailullisempi puoli.

Samoihin aikoihin olikin alkanut jo uusi peruskurssi. Tämän peruskurssin menoa ei hirveästi tullut seurattua, sillä itselläkin oli niin paljon uusia asioita opittavana tuolloin. Kyllä siinä kuitenkin huomasi, että aika pitkä matka oli tultu niistä omista ensimmäisistä treeneistä. Samalla kun uudet kurssilaiset graduoivat ensimmäistä kertaa, tuli itselle aika suorittaa 5. kyu. Ja taas jännitettiin niin että hirvittää ajatellakkin. Ensimmäinen graduointini, jossa joudun tekemään ns. yksin; kukaan muu ei tekisi samaan aikaan, kaikki katseet olisivat minussa. Jälleen hirveän jännittämisen ja jäykistelyn jälkeen kuitenkin tuli taas päästyä läpi, vaikka välillä siihen ei uskonutkaan.

Kevääseen mahtui paljon sairastelua ja opiskelua, jotka haittasivat kendon tekemistä. Erityisesti hengitystien tulehdukset pitivät minut poissa treeneistä hyvin pitkään, ja tuolloin harmitti toden teolla. Silloin aloin tekemään kotona aktiivisesti subureita, kun raskaampi treenaaminen oli poissuljettu. Sitten kun sitä luuli parantuneensa ja palasi treeneihin niin eihän siitä mitään tullut, takaisin penkille katselemaan. Kyllä otti päähän. Kun taas vihdoin pääsin takaisin treenaamaan, oli kuntoni tippunut taas. Jigeiko alkoikin tehdä tulojaan treeniohjelmaamme. Harvassa oli ne kerrat kun jaksoin treenien loppuun asti; usein jouduin ottamaan hengähdystaukoja jo parin minuutin jigeikon jälkeen. Ja taas harmitti, mutta kyllä sitä kuntoa siitä alettiin uudelleen nostamaan, ja tämän eteen tuli tehtyä todella paljon töitä treenien ulkopuolella. Kendo alkoikin viemään ensisijaisen roolin; mm. keskiviikko iltojen opiskelija-aktiviteetit loppuivat osaltani kohtuu täydellisesti. Kaveripiirikin sen jo huomasi, että olin ihan hurahtanut kendoon.

4. Ikimuistoisia kokemuksia
Kesä alkoi tehdä tulojaan. Ja kesän mukana Porin Jazzleiri, johon lupauduin yövahdiksi koko leirin ajaksi. Tässä vaiheessa pyhitin kendolle siis tarvittaessa jo useiden päivien jaksoja. Jazzleiri olikin erittäin rankka kokemus. Öisin ei paljoa tullut nukuttua, ja treeneissä en jaksanut kunnolla, ja kun jaksoin, niin jalanpohjani iho petti. Treenejä ei kertynyt kuin neljät leirin aikana, mutta ne olivatkin sitten

SAMSUNGikimuistoisia treenejä. Jigeikoa kaukaa tulleiden isojen danien kanssa, Pruvostin hauskat opetukset… Kesän ehdoton kohokohta. Jazz- leirin innoittamana tein totaalisen remontin ruokavaliooni ja lisäsin oheisharjoittelun (josta muuten on hyviä kirjoituksia tässä blogissa) määrää rajusti. Alkoi tuloksiakin tulla.

Sitten olikin jo aika alkaa purkamaan niin rakkaaksi tullutta omaa salia puuvillalta jonkin muka kauppakeskuksentapasen vuoksi. Talkoita. Paljon talkoita. Joku voisi miettiä, että mitä sitä harrastuksen takia alkaa noin suurta työmäärää tekemään. Ja vielä palkatta. Mutta tässä vaiheessa sen jo tajusi itsekin; kendo oli jo enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa. Pitkään harrastamani toinen harrastuskin jo sai väistää kendon tieltä.

Vanhan salin purkutalkoot ja uuden salin kasaustalkoot veivät aikansa, ja treenaaminen siirtyi vuokratiloihin. Ohjaajamme väläytteli hieman mahdollisuutta osallistua Kyu cup- kisoihin Helsingissä. Saimme muutamat lisätreenivuorot kisoja varten, ja rankensin dieettiäni ja treenasin kovempaa kunnon kohentamiseksi, jottei kisamenestys jäisi kunnosta kiinni. Odotinkin kisoja tuolloin enemmän kuin mitään muuta. Kendo olikin jo suurin yksittäinen vaikuttaja elämässäni.

No ne kisat. Siellä sitten jännitys kohosi taas uudelle huipputasolle. Ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tasolla itse on. Se selviäisi pian. Yksilösarjassa pääsin kyllä alkupoolistani jatkoon mutta siihen se tyssäsikin sitten. Onneksi seuratovereilla meni yksilökisoissa paremmin, se toi toivoa myös omasta osaamisesta. Ehkä minulla kävikin vain huonoa tuuria yksilösarjassa. Yksilösarjaan osallistunkin lähinnä juuri sen takia, jotta olisi edes yksi aito ottelu alla ennen joukkuekisoja. Joukkuekisa olikin hyvin kiehtova. Sain todella hyvin muutettua jännityksen energiaksi ja olin aina todella innoisssani kun oma vuoroni koitti. Joukkuekisa oli hyvin antoisa minulle. Sitä ei voi korostaa riittävästi. Se, että oteltiin joukkueen puolesta, teki kisaamisesta todella hauskaa! Se, että jaksoin yhä todella pitkän päivän päätteeksi kuitenkin kaikki ottelut loppuun asti, kertoi siitä, että kuntoni oli todellakin parantunut roimasti. Se, että niitä pisteitä alkoi syntyä jokaisesssa ottelussa toi itseluottamusta tekemiseeni. (ja myös arkipäiväiseen elämään!) Ja pronssimitali joukkuekisasta tuntui ihan epäaidolta. Ei sitä tahdo vieläkään uskoa. Tuntuu siltä, että jos nyt, vaikka onkin kehittynyt, menisi samoja joukkueita vastaan, ei välttämättä mitalia tulisikaan. Jos Jazz-leiri oli kesän ikimuistoisin tapahtuma, niin nämä kisat ovat varmasti koko vuoden kohokohta.

joukkuekuva5. Toinen askel
Kisoista takaisinpäin matkatessa sitä autossa jo hieman mietiskelin kendon luonnetta. Kilpaileminen on ehdottomasti hienoa, mutta onko se syy miksi harrastan kendoa? Ei mielestäni, toki se luo terveitä itsensäkehittämisen haluja. Mihin ylipäätään oikein pyrin tällä kaikella treenaamisella? En tiedä, mutta se on hauskaa. Noh, kun kisojen jälkeen palattiin perustreenaamiseen, tulikin taas se niin tuttu tunne. Taas niin paljon uutta opittavaa. Taas kaikki on niin vaikeaa, ja tuntuu ettei mitään osaisi. Eikö uuden opittavan määrä koskaan lopu? Vuosi oli jo kulunut treenaamisen aloittamisesta, ja perusasiat tuntuivat jo itsestäänselviltä. Olisiko nyt vaikealta tuntuvat asiat vuoden päästä jo itsestäänselvyyksiä? Näyttäisikö tämänhetkinen tekemiseni vuoden päästä siltä, miltä tuolloin alkaneen peruskurssin tekeminen näytti minulle nyt? Ja nyt alkoi olla puhetta taas jo seuraavasta graduoinnista. Tässä vaiheessa vuosi alkoikin jo tuntumaan lyhyeltä. Juurihan sitä viidennen kyun suoritin!

Tuosta kyseisestä graduoinnista ei kauaa olekaan ehtinyt kulua, ja kuten jo kirjoittamastani ilemeekin, läpi siitäkin jotenkin kiemurreltiin. Tämä graduointi oli kahdella tavalla poikkeuksellinen: ensimmäistä kertaa graduoin oman salin ulkopuolella. Toiseksi, tällä kertaan en jännittänyt läheskään niin paljoa kun aikaisemmin. Mahtaakohan ympäristön vaikutus olla niin suuri, että omalla salilla ympäristö luo lisäpaineita menestykselle? En tiedä. Niin monia asioita en tiedä. Ja mitä graduoinnin jälkeen? Taas seuraavissa treeneissä oli samantien uusia asioita, jotka eivät meinanneet sujua sitten millään.

Mitä siis kendo on tehnyt elämälleni? Nykyisin heilutan puista keppiä 150 kertaa päivässä 7 päivää viikossa, käyn treeneissä ja talkoissa vähintään joka toinen päivä… No mitäs se terveydelleni on tehnyt? Kendon aloittamisesta tähän päivään olen laihtunut 23 kiloa. Se on aika paljon se. Treeneissä käydessä tulee aina niin nöyrä olo. Yli vuoden aktiivitreenaamisen jälkeen yhä tulee aina vain täysin uusia asioita, joilla saa rasittaa päätänsä ihan tolkuttomasti. Jos kendo on muuttanut minun elämääni näin paljon reilussa vuodessa, niin sopii miettiä miten se on muovannut näiden isojen danien elämiä ajan saatossa…

Kiitos kendon, olen jo nyt elämäni kunnossa. Fyysisesti ja henkisesti. On aika ottaa askel seuraavalle vuodelle kendon parissa.


Eihän se mikään kamala reissu ollutkaan!

Käytiin meinaan Merikarvialla. Jukka, Anna ja minä. Merikarviahan on Porista noin 50 kilometriä pohjoiseen, kunta jossa on 100 aurinkoista päivää enemmän. Näin ne ainakin lupaavat.

Lauantaina ei kyllä aurinko paistanut vaan oli sumuista ja märkää.

Ahlströmin alakoulussa oli liikuntapäivä ja koska kaikki muut kamppailulajit olivat kieltäytyneet kunniasta, jäi jäljelle vain kendo. Ja mehän mentiin paikalle.
Päivän ideana oli kierrättää koulun noin 170 oppilasta eri toimintapisteissä luokittain ja yhdessä pisteessä oli aikaa käytettävissä noin 15 minuuttia. Luokkia oli kymmenkunta, ykkösistä kuutosiin.

15 minuutin treeniaika takasi sen, että mihinkään suurempaan historianesittelyyn ei ollut aikaa eikä paljoa mihinkään muuhunkaan. Kun yksi luokka teki vielä viimeisiä kumarruksiaan, oli jo toinen porukka oven takana. Niinpä siis viiteentoista minuuttiin saatiin mahdutettua pikainen välineiden ja varusteiden esittely, riviin asettelu ja oikean termin opettelu, seizaan meneminen ja lyömäpaikkojen esittely sekä muutama men-lyönti ilmaan ja yksi tai kaksi kierrosta men-lyöntiä kendomieheen. Jukka puhui, Anna näytti mallit ja Vesaa lyötiin.

Sitten käytiin ruokailemassa, lihasoppaa ja jälkkäriä ja sen jälkeen vedettiin sama setti uusien luokkien kanssa. Yhden aikaan oltiin jo pakkailemassa kamoja takaisin autoon.

Mitä reissusta jäi sitten käteen ? Paljon paljon positiivista. Useimmat oppilaat olivat innolla mukana, kendoa oli erityisesti odotettu varsinkin poikien porukoissa ja monelle jäi halu tehdä lisää. Opettajat harmittelivat kun eivät itse päässeet kokeilemaan. Moni sanoi, kiitos, oli kivaa. Paikalliset ihmiset kyselivät, sopisiko kendo kansalaisopiston opetussuunnitelmaan.

Paikalle saapui myös Merikarvia-lehti, kendo oli kuulostanut niin eksoottiselta että meistähän sitä juttua oli väännettävä ja kuvia otettava.

Ihmiset olivat sitä mieltä että äkkiähän täältä Merikarvialta Poriin harjoituksiin ajaa, siellähän me käydään töissäkin. Kimppakyydeillä pääsee kätevästi. Niinpä siis jo vähän etukäteen lupailimme järjestää myös Merikarvialla alkeiskurssinäytöksen siihen aikaan kun Porissakin peruskurssit alkavat. Uskomme vakaasti että tällaisella pienellä vaivannäöllä olisi mahdollista saada uusia harrastajia maakunnasta, varsinkin nyt kun innostuksen ja kiinnostuksen siemen on pantu itämään. Eiks ni ?


Kendolla kuntoon

Koska blogi on kuulemma ollut viime aikoina hyvin asiapainotteinen, niin tässä kirjoituksessa ei tule olemaan sitä vaaraa. Kirjoitan täysin oman kokemukseni kautta asioista, jotka ehkä jollakin tavalla sivuavat myös kendosta tietävien (joihin itse en kuulu) tai kendoa harrastavien ihmisten elämänkokemuksia.

Tulimme puolisoni kanssa mukaan kendon alkeiskurssille tämän vuoden alkupuolella Puuvillan dojolla pidetyn lajinäytöksen jälkeen. Oli kova homma kiivetä ylimpään kerrokseen katsomaan näytöstä. Alkeiskurssilla huomasin, että kaikki oli uutta. Aivan kuin olisi ollut vieraiden asioiden tuulitunnelissa. Japaninkieliset termit, salikäyttäytyminen, kendoaskel, shinaista kiinni pitäminen, monen asian muistaminen ja liikkeiden toistaminen… Ja lajissa ei ole tippaakaan naisellisuutta: karjutaan, tömistellään, rynnitään ja hyökätään toista päin hiki virraten. Toisaalta juuri sen takia laji kiehtoo: siinä ei ole mitään itsestään selvää. Aiemmin olisin ottanut juoksuaskeleen korkeintaan silloin, kun lempisalmiakkipussiani olisi ollut kaupan hyllyllä yksi kappale ja toinen asiakas olisi sitä lähtenyt samaan aikaan havittelemaan. Kuntoni oli nollassa. Siihen on kyllä laiskuuden lisäksi muutakin selitystä. Sairastan Crohnin tautia, jonka hoitotasapainoa etsitään edelleen. Nivelsäryt ovat välillä kovia. Olen monta vuotta ajelehtinut tilassa, jossa en ole pystynyt toimimaan oman kroppani hyväksi.

Kendokurssin alussa päätin, että menen tämän läpi vaikka miten. Ja juuri niinhän se meni: vaikka miten. Huonon kunnon takia olin vähän väliä tauolla tai juomassa. Milloin sattui polviin, milloin pohje kramppasi, milloin kädet olivat puutuneet. Mutta kävin harjoituksissa aina kun vain kykenin. Läähätin, hikoilin ja lyllersin muiden perässä ja tunsin tuskallista tietoisuutta a) huonosta kunnostani ja b) surkeudestani kendossa. Pysyin päätöksessäni jatkaa, mutta kyllä siinä kului paljon särkylääkkeitä, jääpusseja ja itsetutkiskelua. Vaihtoehtoina oli, että jatkan kendoa ja olen kipuinen + liikuntarajoitteinen tai lopetan kendon ja olen särkyinen + liikuntarajoitteinen. Kendossa on sellaista mielekkyyttä, jonka takia en vilkuile kelloa harjoituksissa. Tämä on ensimmäinen liikuntamuoto, missä olen unohtanut ajankulun. Eihän sellaisen löytämisessä mennyt kuin neljäkymmentä vuotta. 🙂

Alkuvaiheen joogeburi/suburiharjoitukset ottivat koville. En ole oikeastaan koskaan käyttänyt kunnolla yläkroppani lihaksia, joten ne olivat aloittaessani syväjäässä. Muutaman kunnon suburiharjoituksen jälkeen seuraavana päivänä oli niin hirveitä pää- ja niskasärkyjä, että oksetti. Puhumattakaan kipeistä käsistä. Mutta nykyään niska-hartiaseutu saa mukavasti liikettä, eikä ole sellaisessa ikiroudassa kuin aiemmin. Toki jatkuvasti kuulen, kuinka pitäisi olla rennompi siinä tai tässä. Rentous ei kuulu minuun. Voin kyllä vähän löyhentää otettani shinaista, mutta rentoa minusta ei saa edes koomassa.

Jalkatyöharjoitukset olivat myös todellisia killereitä. Syke vain nousi niin korkealle salia päästä toiseen hiihtäessä, että oli parempi antaa periksi kuin kokeilla, tuleeko infarktia. Mutta niissäkin pääsin aina vähän pidemmälle. Lopulta kävi niin, että jaksoin koko harjoitukset läpi ilman extrataukoa. Loppukeväällä huomasin, että liikunta oli muokannut kroppaa rasvapeitteen alla. Tästä sain lisäpotkua. Päätin, että pudotan painoani, niin kendokin olisi kevyempää. Olin leikkauksessa juuri ennen juhannusta ja ajattelin, etten nyt saa ainakaan saada lisää painoa, joten muutin ruokavaliotani, oikeastaan koko perheen ruokavaliota. Omalta osaltani lasken kaloreita. Tähän mennessä olen saanut karistettua kymmenisen kiloa ja olen mukavasti matkalla kohti entistä painoluokkaani. Matkaa on vielä.

Niin usein en pääse kendoon, että pelkästään se riittäisi tässä tilanteessa liikunnaksi. Niinpä minulla on kodin hyötyliikuntapäivä, jolloin tulee tehtyä useita tunteja työtä hiki virraten. Lisäksi leikin ja ’urheilen’ lapseni kanssa, käyn (kävely)lenkeillä, jumppaan kotona. Lapsiperheenä on muutenkin haasteellista harrastaa samaa lajia. Meillä ei ole niin lähellä asuvia tai sellaisessa kunnossa olevia isovanhempia tmv., jotka voisivat hoitaa tyttöä harjoitusten ajan. Ainoa vaihtoehto on palkatut lastenhoitajat, ja kun laskin keväällä, miten paljon siihen oli kulunut muutaman kuukauden aikana rahaa, tyrmistyin summan suuruutta. Toisaalta, kendo antaa paljon, vaikken sitä vielä osaakaan. Yhteinen harrastus on myös hieno asia ja mikä tahansa, mikä saa meidät liikkumaan, on erityisen hienoa. Seuraava tavoitteeni on graduoida hyväksytysti viides kyu.

Edelleen ihmettelen sitä, että aivoni sanovat vasemman jalkani olevan juuri oikeassa paikassa, vaikka se on päin mäntyä esimerkiksi kamaessa. Vastaavanlaisia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Olen aina ollut enemmän aivotoimintaihminen kuin fyysisesti harrastava, ja nyt olisi sitten kurottava tämä väli umpeen ja toimimaan yhdessä. Oikean ja vasemman aivopuoliskoni välillä on varmaan viimeisen puolen vuoden aikana ollut enemmän liikennettä kuin autobahnoilla yhteensä. Joskus tuntuu siltä, että joku asia menisi oikein. Sitten huomaan, että teenkin sitä eri lailla väärin kuin aikaisemmin. Olisi melkein jaettava mitalit niille, jotka viitsivät harjoitella kanssani saati vielä opettaa. Ymmärrän toki, että kaikki aloittavat alusta ja niin edelleen, mutta jotenkin hidasta tämä oppimiseni on. Toisaalta, osaan kyllä huomata asioiden hauskatkin puolet. Nauran itselleni monta kertaa per harjoitus. En ole viitsinyt kysyä, mitä salietiketti siihen sanoo…

Joka tapauksessa, olen ollut tyytyväinen valintaani. Kendon harrastajat ovat ystävällisiä, se on monipuolista liikuntaa ja virikettä myös aivoille, auttaa terveellisemmille tavoille ja antaa jotakin sellaista, mitä tässä globaalissa kohkauksessa kaipaa, muttei pysty sanoiksi pukemaan.

Loppuun vielä pieni kehotus: jos olet nuori tai kykenet muutoin liikkumaan ilman rajoitteita, olet etuoikeutettu. Sisäistä se syvästi. Käytä etuoikeuttasi ja mieluiten kendossa! Terveisin Katariina

Kendo information from Geoff

Porin kendoseuran tarinoita

Just another site