Author Archives: Yōkai

Yōkain vuosiraportti 2014

Kendovuosi 2014 lähti käyntiin räväkästi viikonlopulla Helsingissä dan-cupin ja SM-joukkuekilpailun merkeissä. Enemmän tuosta viikonlopusta voi lukea kirjoituksesta Dan-Cup ja SM-joukkuekilpailut 2014.

Keväällä tapahtumia oli melko paljonkin, tosin 5 Nations Cupia ja EM-kisoja seurasin vain internetin välityksellä. Maaliskuussa Shimohashi-sensei vietti noin viikon Porissa. Erityisesti hänen vierailustaan mieleen jäivät todella monipuoliset opetusmenetelmät. Myös tapa tehdä jogeburia ja se mahtava gyaku-do tulevat ensimmäisten joukossa mieleen. Shimohashi-sensein vierailun aikaan pidimme myös uuden dojomme viralliset avajaiset. Heti vierailun jälkeen ehdimme Raumalle pitämään kendonäytöstä. (Kiireinen viikko).

Keväällä järjestettiin tietysti myös peruskurssi. Olen oman peruskurssini jälkeen ollut mukana jokaisella seuran peruskurssilla, mutta kevään kurssi oli poikkeuksellinen siinä, että olin kurssilla ohjaajana.

Leiripassit järjestyksessä

Leiripassit järjestyksessä

Kesällä järjestettiin perinteinen Jazz-leiri. Vuoden 2014 Jazz-leiri oli järjestyksessään 23. Leiri kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta ja se vaatiikin melkoista talkoohenkeä ja suunnittelua toteutuakseen. Periaatteessa seuraavan leirin suunnittelu alkaakin heti edellisen päätyttyä. Jotta leiriläisille voidaan tarjota hyvää palvelua, eivät kaikki voi olla aina harjoituksissa mukana. Osan pitää tehdä järjestelypuuhia. Vuonna 2014 ehdin silti osallistumaan hyvin leirin harjoituksiin järjestely- ja työkiireiden (kesäloma, mikä se sellainen on?) lomassa. Lisäksi pääsin (jouduin?) vetämään alkulämmittelyt kertaan tai kahteen leirillä. Eihän siinä mitään ihmeellistä, mutta olihan se jännä kokemus kun edessä onkin reipas sata kendokaa kymmenen sijaan.

Leirin viimeisenä päivänä olikin edessä ensimmäinen dan-graduointini. Mietteitä siitä ja matkasta siihen voi lukea täältä: Tie shodaniin.

Omaa syksyäni leimasi ajanpuute. Opiskeluni olivat loppusuoralla, mutta olin samalla täyspäiväisesti töissä. Niistä johtuen päivät olivat melko pitkiä. Syksyllä olin kevään tapaan ohjaamassa peruskurssin harjoituksia.

Alkusyksystä osallistuimme jälleen ”Nuori Pori Harrastaa” -tapahtumaan, jonka tarkoituksena on esitellä kaupungin harrastustarjontaa lapsille.

Syyskuun lopulla seuramme järjesti kyu-cupin. Järjestelyt sujuivat suht’ mukavasti, vaikkakin aina muutama käsipari lisää mahtuisi mukaan. Olimme järjestäneet vuoden 2013 SM-joukkuekisan ja dan-cupin, joten tuoretta kokemusta kisojen järjestämisestä oli.

Omalla kohdallani vuoden 2014 kyu-cup oli merkittävä siinä mielessä, että toimin ensimmäistä kertaa tuomarina ”virallisissa” kisoissa. Kyllä siitä taidettiin jotenkin kunnialla selvitä, vaikka kehittämiskohteitakin kyllä löytyy.

Lattian hionta vei noin viikon. Koneet olivat suuri apu, mutta viimeistely tehtiin käsin.

Lattian hionta vei noin viikon. Koneet olivat suuri apu, mutta viimeistely tehtiin käsin.

Vuoden loppupuolella hioimme dojon lattian, mistä aiheutui noin viikon katko harjoituksiin. Ennen ensimmäisiä harjoituksia ”uudella” lattialla olin ainoastaan nopeasti hieman testaillut sen pitoa talkoiden yhteydessä. Aluksi hieman jopa jännitti, miten jalkatyö sujuu nyt kun pito on kasvanut. Huolet osoittautuivat turhiksi, sillä jalkatyö hiotulla lattialla sujui mainiosti. Lisääntyneen kitkan kyllä huomasi (ero on oikeastaan aika valtava), mutta siihen tottui nopeasti. Nyt lattia on entistä parempi.

Vuosi ainakin tuntui todella tapahtumarikkaalta, eikä edellä ole edes mainittua kaikkia tapahtumia joissa seura oli osana. Syksyllä pääsin muun muassa kokeilemaan tameshigiriä ja kaikki leikkaukset jopa onnistuivat! Eräs tärkeä esilletuotava asia on porilaisen koulun opettajavaihdon ansiosta seuraamme saapunut japanilainen vieras, joka sattui olemaan myös aktiivinen kendoka!

Olen jo useamman vuoden ajan pitänyt kirjaa harjoituksistani. Seuraavassa kaaviossa on vuoden 2014 harjoitusmääräni tunteina kuukausittain jaoteltuna. Mukaan on laskettu seuran harjoitukset ja Jazz-leiri. Mukaan ei ole laskettu muita leirejä tai kisoja. Kokonaisharjoitusmääräksi tuli 300,5 tuntia vuoden aikana. Syksyn koulu- ja työkiireet näkyvät selkeästi (onneksi koulukiireet ovat nyt ohi, valmistuin joulukuussa). Maaliskuun treenimäärä on melkoisen korkea Shimohashi-sensein vierailun ansiosta, siitäkin huolimatta, että jouduin maaliskuussa olemaan jonkin verran poissa harjoituksista viisaudenhampaan kirurgisen poiston takia.

harjoitusmaarat2014

Sellainen oli minun kendovuoteni 2014. Saa nähdä mitä 2015 tuo tullessaan.

Mainokset

Passiivisuus voittaa aina(?)

Seuraa avautumista. Miksi kendo-shiaissa voittaa helpoiten torjumalla ja olemalla passiivinen? Sanotaan että kendon periaatteisiin kuuluu, ettei ole ainoastaan puolustusta vaan torjunta johtaa aina hyökkäykseen. Ojiwaza ei ole odottelua vaan aloitteellista toimintaa jossa vastustaja pakotetaan toimimaan niin, että ojiwazaa voi suorittaa. Mutta ovatko nämä vain korulauseita?

Liian usein käy niin, että toinen (tai molemmat) ottelija ainoastaan odottelee toisen tekevän aloitteen. Ja kun se toinen tekee jotain, nopeasti suojaus päälle kun ei itse oltukaan valmiina. Tätä mallia jatketaan kunnes jompikumpi (tuurilla?) onnistuu saamaan pisteen ai-menillä(!) tai näykkäisy-kotella. Mitä tapahtui aktiiviselle ojiwazalle? Ja 1-0 asemassa se puolustustaistelu vasta alkaakin. Shinaita vain eteen ja välillä ovelia do-torjuntoja käsivarsilla. Itse ei varmasti tehdä aloitetta, kyllä se aika kohta loppuu.

Minulle on seurassamme opetettu, että jigeikossa ei torjuta. Jos kaveri tekee hyvän lyönnin ja osuu, ei oteta sitä pois häneltä. Kun itse hyökätään, annetaan hyökkäykseen kaikki välittämättä mahdollisista vastatekniikoista. Sutemi, hyökkäykseen ”sitoutuminen” ja kaiken antaminen on myös kendon perusperiaatteita. Tehtäessä jigeikoa tällä tavalla molemmat osapuolet saavat siitä paljon irti. Molemmat yrittävät olla aloitteellisia ja hyökätä. Molemmille tulee onnistumisia ja epäonnistumisia. Molemmat lyövät ja tulevat lyödyksi. Syntyy ”hyvää kendoa”, jossa näkee hienoja tekniikkoja eikä epämääräistä nuhjuamista.

Graduoinneissa näkee yleensä tämän suuntaista kendoa. Ainakin tulisi nähdä. Suoritin kesällä 1. danin ja tuossa graduoinnissa molemmat jigeikoni olivat mielestäni juuri tässä mielessä ”hyvää kendoa”. Ei pelätty tulla lyödyksi. Molemmissa jigeikoissa molemmat osapuolet tekivät aktiivista kendoa, hakivat asetelmia, loivat paikkoja ja suorittivat hyökkäyksiä. Kiitokset vielä uudestaan molemmille pareille!

Toki joskus myös kilpailuissa näkee tätä mystistä ”hyvää kendoa”, mutta turhan usein enemmistö kilpailijoista ottelee erittäin puolustusvoittoisesti – ainakin omasta mielestäni. Kun kaksi tasaväkistä kendokaa kohtaavat, on normaalia että ottelu näyttä tasaiselta eikä huimia tapahtumia ole paljon. Kuitenkin, tälläisessäkin tilanteessa voi aistia ottelijoiden lähestymistavan ja asenteen. Ovatko he siellä puolustamassa vai hyökkäämässä? Hyökkääminen ja aktiivisuus eivät välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi olla jatkuvasti lyömässä kakarigeikomaisesti. Se tarkoittaa sitä, että yritetään hakea asetelmia ja luoda paikkoja.

Oma ”ongelmani” on, että yritän tehdä shiaita kuin jigeikoa. Totta kai on olemassa runsaasti tekniikkoja, esimerkiksi nidan-wazaa, jotka toimisivat (ainakin periaatteessa) torjujia ja odottelijoita vastaan. Itse en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä, että pärjäisin niillä ja iloisella sekä aktiivisella kendolla shiaissa. Mutta yritän kuitenkin, en halua lähteä vain torjumaan. Ehkä juuri tästä johtuen en ole koskaan voittanut shiaita tuloksella 1-0. Kaikki voittoni ovat joko 2-0 tai 2-1. Itseasiassa, olen hävinnytkin shiain tuloksella 0-1 ainoastaan kerran, muut tappioni ovat olleet 0-2 tai 1-2.

En tiedä onko olemassa tilastotietoa asiasta, mutta omien havaintojeni mukaan ensimmäisen pisteen tekijä on erittäin vahvoilla shiaissa. Tappioasemasta voittoon nouseminen on haastavaa paitsi henkisesti, myös ihan puhtaasti teknisesti. Johtoasemassa olevan on suhteellisen helppo passailla, torjua ja pelata aikaa, näyttäen silti muka-aktiiviselta. Henkilökohtaisesti olen pari kertaa onnistunut nousemaan 0-1 tilanteesta 2-1 voittoon. Nämä kerrat ovat ehkäpä yksiä hienoimpia shiai-kokemuksia.

Tietysti johtoaseman puolustaminen on järkevää, mutta on eri asia kuinka sen tekee. Mikäli pystyy johtoasemastaan huolimatta pysymään aktiivisena, saattaa onnistua pakottamaan vastustajan puolustuskannalle.

Tämän vuoden SM-joukkuekisassa eräässä ottelussa pääsin 1-0 johtoon, mutta jatkoin aktiivista kendoa ja yritin tehdä toisen pisteen. Hävisin 1-2. Tuo ottelu on kuitenkin yksi hauskimmista joita olen otellut. Jos olisin vain jäänyt kuluttamaan aikaa, ei tuota hyvää muistoa olisi jäänyt.

Passiivisessa, puolustavassa ja torjuvassa kendossa kiteytyvät mielestäni shikai, kendon neljä sairautta: yllätys, pelko, epäilys ja epäröinti/hämmennys. Odotetaan toisen tekevän aloitteen koska ei luoteta omaan tekniikkaan tai ei tunneta vastustajan tyyliä (epäilys), mutta ei sitten ollakaan valmiina toimimaan (yllätys). Ei hyökätä määrätietoisesti (epäröinti), kun pelätään toisen tekevän vastatekniikkaa (pelko).

Tulevana viikonloppuna kisataan Kyu-Cup täällä Porissa. Toivottavasti kisoissa nähdään aktiivista kendoa!

Tie shodaniin

Shodan

Shodan, ”ensimmäinen aste”, on ehkä ”hieman” mystifioitu taso. Elokuvien mustat vyöt ovat voittamattomia! Useimmissa budo-lajeissa shodan kuitenkin tarkoittaa harrastajaa, joka ei ole enää ihan aloittelija. Toisin sanoen, 1. danilla on lajin perusteet hallussa. Aikidoa harrastaessani eräs opettaja puki asian hyvin sanoiksi: kyu-tasolla opetellaan harjoittelemaan, shodanissa harjoittelu vasta alkaa. Vaikka tuo lausahdus onkin ehkä kärjistetty, pätee se mielestäni kendossakin.

Kun katsoo kyu-graduointien vaatimuksia, huomaa jokaisen tuovan aina jonkin uuden elementin. Ja kun on suorittanut kaikki kyu-arvot, todennäköisesti pystyy osallistumaan mihin tahansa harjoitteeseen turvallisesti. Toki näin voi olla (ja yleensä onkin) myös suorittamatta arvoja. Itse ainakin huomasin kyu-arvoja edetessäni, että uusina asioina harjoitteluun eivät tulleet seuraavan graduoinnin asiat, vaan sitä seuraavan. Tämä on tietysti järkevää, sillä kun asia sitten tulee ajankohtaiseksi graduoinnissa, on se tuttu jo pidemmän ajan takaa. Esimerkiksi jigeiko ei tullut harjoitusohjelmaan vasta 3. kyun lähestyessä, vaan se oli ollut siellä jo pitkään.

Dan-arvoissa uusia suoritteita ei enää tule graduointeihin (tai no, kodachi-katat), vaan ne pysyvät samanlaisina. Tekemisen taso nousee entistäkin tärkeämmäksi. Tämäkin sopii mielestäni hyvin edellä esitettyyn lausahdukseen.

Tie

Aloitin kendon syksyllä 2008, kävin peruskurssin, suoritin 6. kyun ja jatkoin puolisen vuotta. Seuraavat pari vuotta menivät puolustusvoimissa, ensin varusmiehenä ja myöhemmin henkilökuntaan kuuluvana. Vuonna 2011 jatkoin kendon harjoittelua käymällä peruskurssin uudelleen. Asiat olivat säilyneet sen verran kuitenkin muistissa, että peruskurssin jälkeen suoritinkin 5. kyun. Huomaan ”silloin kurssilla” -lausahduksella viittaavani juuri tähän toiseen kurssiin. Yleensä laskenkin aloittaneeni kendon vuonna 2011, enkä 2008. Tämän jälkeen suoritinkin kyu-arvoja aika tarkkaan puolen vuoden välein.

Alemmissa kyuissa omaa kehitystä oli helppo seurata. Tuli uusia harjoitusmuotoja, uusia tekniikkoja ja niin edelleen. Tuntui myös siltä, että kehitystä tapahtuu. Uusien peruskurssien kanssa harjoitellessa huomasi kehitystä tapahtuneen. Kisamenestyskin antoi positiivisia merkkejä siitä, että on oikeasti kehittynyt.

Tämä hyvä ”virtaus” jatkui itselläni jonnekin 2. kyun paikkeille. Sen jälkeen alkoi tuntua siltä, ettei kehitystä enää tapahdu. En tulee enää yhtään paremmaksi vaikka kuinka harjoittelisin. Yksittäisiä asioita toki tuli korjattua ja välillä huomasi, että jokin asia sujuu entistä paremmin. Mutta isommassa mittakaavassa tuntui, siltä että vaikka yksittäisissä asioissa tapahtuikin parannuksia, ei kokonaisuus tullut silti paremmaksi. Varsinkin jigeikossa tuntui siltä, että polkee paikallaan. Ja jigeiko on mielestäni se, missä taso punnitaan.

Harjoittelun alkutaipaleella danit (ja ylemmät kyutkin) tuntuivat älyttömän taitavilta. Eihän heitä vastaan voinut saada mitään aikaan jigeikossa. Kun itse etenin kyu-asteikon yläpäähän, ei missään vaiheessa oikeastaan tullut sellaista oloa, että olisin itse se joka hallitsee tilannetta, että olisin hyvä. Pikemminkin päinvastoin. Ei missään kohta tuntunut siltä, että olisin ollut yhtä hyvä kuin ne silloiset ylemmät kyut olivat silloin. Osittain syynä lienee pari arvoa matalammalla olevien harjoitusparien vähäisyys omissa harjoituksissa.

Noh, vuoden 2013 syysleirillä ensimmäisen kyun suoritettuani eteen tuli se tosiasia, että seuraava arvo on 1. dan. Vaikka ylempänä kirjoitinkin, että shodan on perusteet oppineen harjoittelijan taso, niin onhan se dan kuitenkin dan!

Viime 7 kuukautta harjoittelinkin enemmän tai vähemmän Jazz-leiriä ja sen graduointia silmälläpitäen. Harjoittelin paljon 1. danin ja 1. kyun kokeisiin valmistautuvien seurakaverien kanssa, niin että ohjaaja seurasi jigeikoa ja kataa vierestä ja antoi palautetta. Nämä olivat erittäin hyviä harjoituksia, sillä vaikka ei edelleenkään tuntunut siltä, että tulisi paremmaksi (Mahtaakohan sellaista tunnetta enää tullakaan? Onko tuleva kehitys sellaista, jota on vaikea itse huomata?), niin pystyi luottamaan suunnan olevan oikea. Samalla tuli hankittua takaisin tiettyä rutiinia jigeikon tekemiseen.

Oman harjoittelun lisäksi olin keväällä mukana ohjaamassa peruskurssin harjoituksia. Siitä oli mielestäni paljon hyötyä, sillä suorituksia näyttäessä ja korjatessa joutuu pilkkomaan suorituksen palasiin ja oikeasti ajattelemaan mitä tekee.

Viime viikolla Jazz-leiri sitten olikin. Töiden ja järjestelypuuhien lisäksi ehdin osallistumaan harjoituksiinkin. Ja sunnuntaina suoritinkin sitten 1. danin! Jigeikot menivät oikein mukavasti, molemmat parit olivat hyviä ja molempien kanssa oli hyvä tehdä. Graduoinnin kaksi jigeikoa olivat oikeastaan todella hauskat, vaikka ennen graduointia jännittikin aika paljon. Myös katat sujuivat mukavasti.

Kaiken kaikkiaan tässä 3 vuoden aikana olen ehtinyt olemaan monessa mukana ja näkemään paljon eri osa-alueita kendosta: Jazz-leirien järjestäminen, dan-cupin ja SM-joukkuekilpailujen järjestäminen, eri kilpailut… Niin, ja taidettiinhan siinä joku dojonrakennusprojektikin toteuttaa.

Tietä on nyt kuljettu shodaniin asti, mutta eihän täällä ole edes levähdyspaikkaa. Tie näyttää jatkuvan silmänkantamattomiin.

Shiai, reigi ja yleisö

Kendokilpailuissa osanottajien käyttäytyminen on todella hallittua ja maltillista. Kumarrukset tehdään hyvästä asennosta ja täsmällisesti. Pisteiden jälkeen ei nähdä villejä tuuletuksia. Ottelun loputtuakin kumarrukset tehdään kunnolla. Häviäjä ei katkaise shinaitaan tai heittele varusteitaan. Voittaja ei hypi riemusta.

Kaikki tämä on mielestäni kendon hienoutta. Se kuvastaa kontrollia, itsekuria ja kunnioitusta, niin vastustajaa, tuomareita, kisatapahtumaa kuin koko lajia kohtaan.

Monessa muussa lajissa kumarrukset ovat enää nopeita nyökkäyksia joiden ajaksi hädin tuskin edes pysähdytään, saati sitten ollaan hyvässä asennossa. Ottelun häviäjä saattaa ”unohtaa” kumarrukset kokonaan. Tuomarin päätöksiä vastaan protestoidaan avoimesti. Varusteet ovat päällä jotenkuten ja ottelun jälkeen niitä heitellään joko ilosta tai harmituksesta johtuen.

Mutta ei kendossa. Se, miksi etiketti on säilynyt kendossa on varmasti monen asian summa – ja ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa.

Kendokilpailuissa niin tuomarit, toimitsijat kuin ottelijatkin noudattavat etikettiä. Mutta, entäs yleisö? Tarvitseeko yleisön noudattaa sitä? Mikä on sopivaa käytöstä kisatapahtumassa?

Nopeasti ajateltuna herää kysymys: miksi yleisön tarvitsisi noudattaa tietynlaista käyttäytymissäännöstöä? Eiväthän katsojat välttämättä edes tunne kendon reihoa. Toisaalta, onko yleisön joukossa paljonkin kendoa tuntemattomia henkilöitä? Veikkaanpa ettei aivan hirveästi. Suurin osa on varmasti kendokoja itsekin. Ja onhan monissa muissakin lajeissa yleisölle käyttäytymisnormeja, esimerkiksi tenniksessä ja golfissa. Tiedotuskin onnistuu helposti, sisäänkäynnille kyltti johon listattu pari oleellisinta kohtaa.

Millaista sitten olisi sopiva käytös yleisölle? Seuraavissa omia mielipiteitäni.

Kun tuomarit ja ottelijat suorittavat kumarruksia, tulisi yleisön mielestäni hiljentyä. Samoin seuraavia otteluja kuulutettaessa, sillä pienemmissä kisoissa harvoin on äänentoistojärjestelmiä käytössä.

Ottelun aikana mielestäni sopivinta kannustusta ovat tilanteenmukaiset aplodit. Hyvät suoritukset palkitaan aplodeilla. Myös aloituksen (kun toiminta alkaa tai jatkuu) jälkeiset aplodit ovat mielestäni ok. Kuitenkin mielestäni kannustuksen tulisi liittyä ottelun tapahtumiin, eikä olla tasaista pauhantaa taustalla.

Huudot, buuaukset, vihellykset ja vastaavat eivät mielestäni kuulu kendo-otteluun. Spontaanit ”oooh” -kohahdukset hienojen suoritusten jälkeen hyväksyttäköön.

Kokonaan oma asiansa ovat esimerkiksi kameroiden salamavalot.

Koska ottelijoilta vaaditaan hillittyä käytöstä on mielestäni sopivaa vaatia sitä myös yleisöltä. Sana kunnioitus tulee taas mieleen. Ottelijat tekevät parhaansa ottelussa, säilyttäen silti kokoajan kontrollin. Mielestäni on asiallista, että yleisö kunnioittaa ottelijoita ja kisatapahtumaa käyttäytymällä sen arvoisesti.

Monissa urheilulajeissa kannustamisesta on kasvanut kokonaan oma katsomokulttuurinsa. Ja onhan se eittämättä hienoa, kun tuhannet kannattajat kannustavat yhdessä joukkuettaan. Joihinkin lajeihin se sopiikin. Mutta, urheilussa pelaajilla ei ole samanlaista käyttäytymisnormistoa kuin kendo-shiaissa ottelijoilla. Kendo on kuitenkin budoa, joten yleisönkin tulisi käyttäytyä sen mukaisesti.

Kiireinen viikko

Edellisviikko oli melkoisen kiireinen. Shimohashi-sensei oli vierailulla Porissa, vietimme dojomme virallisia avajaisia ja ehdeimme vielä Raumallekin pitämään kendonäytöstä.

Sensei saapui Poriin perjantaina, jolloin pidettiin myös tervetuliasharjoitukset. Lauantaina ohjelmassa olikin kauan odotetut dojon viralliset avajaiset. Ohjelmaan kuului juhlamalja ja puheita, dojon esittely kutsuvieraille, Japanin suurlähettilään tervehdys kirjeen muodossa, ruokailu (chirashizushia ja miso-keittoa!), kahvit ja vielä lopuksi tunnin keiko. Paikalle oli saapunut vieraita pitkänkin matkan takaa. Kiitokset kaikille vieraille!

Lauantain jälkeen viikko kului nopeasti Shimohashi-sensein kanssa. Pääsin onneksi mukaan kaikkiin harjoituksiin aamutreenejä lukuunottamatta. Tietysti juuri tälle viikolle piti osua luentoja joilla oli läsnäolopakko… Joka tapauksessa, olen iloinen siitä, että pääsin harjoittelemaan paljon Shimohashi-sensein kanssa. Varsinkin jigeiko kendoammattilaisen kanssa on aina hienoa. Jälleen kerran vieraileva opettaja antoi paljon hyviä opetuksia ja ajatuksia. Shimohashi-sensei osasi myös havainnollistaa opetuksiaan todella hienosti. Kendon lisäksi aikaa vietettiin muun muassa pesäpallon ja keilailun parissa. Kiitos kaikesta sensei!

Blogistamme löytyy kaksi muutakin kirjoitusta Shimohashi-sensein vierailusta:
Shimohashi-sensein haastattelu
The sensei experience 2014

Sensein vierailu päättyi torstaina vietettyihin jäähyväisharjoituksiin. Tämän jälkeen hän suuntasi Kotkaan liiton kevätleirille. Me puolestamme suuntasimme Raumalle. Judoseura Rauman Fudoshin järjesti nimittäin siellä kokoperheen Japani-päivän, jonne Porin kendoseura oli kutsuttu pitämään kendonäytös. Päivän ohjelmassa oli kendonäytöksen lisäksi muun muassa judonäytöksiä, kiinnostava luento japanilaisista juhlapäivistä ja muuta ohjelmaa.

Näytöksemme oli melko tavanomainen, kataa, peruslyöntejä, uchikomia, kirikaeshia, kakarikeikoa ja pari tachiai:ta. Paikalla oli jonkin verran katsojia, ei mitenkään hirveän paljon. Niin ennen näytöstä, kuin sen jälkeenkin pääsi yleisö kyselemään kendosta ja tutustumaan varusteisiin. Kysymyksiä tulikin laidasta laitaan, lähtien jääkiekkovarusteiden sopivuudesta kendoon, edeten ”kumpi voittais jos…” -tyylisten kysymysten kautta syvällisempiin kysymyksiin kendon historiasta ja siitä, miksi kendon harrastajat harrastavat lajia. Kiitokset Rauman Fudoshinille kutsusta. Kiitokset myös yleisölle ja Matsukaze-blogille, josta löytyy kirjoitus päivästä.

Näin siis kului melko toiminnantäyteinen viikko perjantaista seuraavan viikon lauantaihin. Kaiken tämän lisäksi minulta oli juuri sopivasti poistettu pari viisaudenhammasta, joten syöminenkin oli oikein helppoa. Viikko meni todella nopeasti ja sunnuntaina olikin vuorossa taas normaalit harjoitukset, joissa päästiin heti käyttämään Shimohashi-sensein oppeja.

Uusia asioita

Omaan harjoitteluuni on viimeaikoina tullut paljon uutta. Uusi tapa tehdä erästä tekniikkaa, uusi harjoitusmuoto, kokonaan uusi tekniikka (jonka olemassaoloa en edes osannut arvata) ja lisäksi olen aloittanut harjoitusten ohjaamisen harjoittelun. Tämän takia ryhdyin pohtimaan, mitä uudet asiat ovat ja mitä ne merkitsevät harjoittelun eri vaiheissa.

Uudet asiat ovat jännittäviä ja kiinnostavia. Kun tehdään jotain uutta, pääsee aloittamaan tyhjältä pöydältä ilman vanhaa painolastia. Ainakin melkein. Budossa nyt kaikki vaan tapaa rakentua aiemmin opitun päälle, joten täysin alusta ei pääse aloittamaan.

Mitä pidempään olet harjoitellut, niin sitä vähemmän uutta opittavaa on. Vai onko? Uusia asioita on monenlaisia.

Kun peruskurssilla opetellaan uusi asia, vaikka do-uchi, niin on helppo sanoa että tämä on uutta. Kendoa harrastamatonkin näkee sen olevan selkeästi erilainen kuin vaikka shomen-uchi. Kun mukaan otetaan fumikomi, on jalkatyössä selkeästi jotain uutta. Kun on edetty harjoittelussa pidemmälle, otetaan käyttöön bogu ja harjoitellaan esimerkiksi oji-wazaa. Taas selkeästi uusia juttuja.

Tämän jälkeen uusina asioina tulee usein erilaista variointia. Samaa tekniikkaa voidaan tehdä usealla tavalla. Sanotaan vaikka, että tekniikka X tehdään tavalla A. Oikeasti tekniikka X voidaankin tehdä tavoilla B, C ja D. Tässä kohtaa kendoa vähemmän harrastanut ei enää edes välttämättä huomaa eroa. Tapa A onkin itseasiassa vain yksinkertaistettu ”perusversio” tekniikasta (”kihon”), jonka todellisia esiintymismuotoja (= sovelluksia) ovat muut tavat. Tekniikka X kuitenkin opetetaan tavalla A, koska se opettaa tekniikan perusteet helpoiten. Lisäksi tavat B, C ja D ainoastaan sekottaisivat harjoittelijan, jolla on jo valmiiksi paljon uutta opittavaa uudessa tekniikassa. Tavat B, C ja D tulevat uusina asioina aikanaan. Tätä aihetta sivuten on mielestäni hyvä kirjoitus Fudō Myōō -blogissa: Budo on lapsille valehtelua.

Kauemmin harjoitelleelle uudet asiat ovat paljon pienempiä ja vielä huomaamattomampia. Uusia kokonaisuuksia ei välttämättä enää tule, mutta niissä vanhoissa aukeaa jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Uudet asiat voivat olla monenlaisia. Ne voivat olla yhä pienempiä yksityiskohtia, joilla saadaan tekniikasta entistä tehokkaampi. Tai ne voivat olla jo ennen itse tekniikkan toteuttamista tapahtuvia asioita: kuinka saan harjoitteluparin reagoimaan halutulla tavalla? Ne voivat myös olla uusien etäisyyksien ja ajoitusten hakemista. Ne voivat olla mitä vaan.

Itselläni on kendouraa takana kolmisen vuotta. Minulle uusia asioita tulee edelleen suhteellisen paljon. Siltä se ainakin tuntuu. Ne alkavat olla kahden viimeksi esitellyn kategorian asioita, mutta kuitenkin minusta selkeästi uusia juttuja. Aina kun saan jonkin jutun ensin loksahtamaan kohdalleen ajatustasolla ja sitten myöhemmin myös siirrettyä sen harjoittelun kautta jotenkuten omaan tekemiseen, tulee esiin uusi parannettava kohta. Samalla pitäisi pitää kaikki aikaisemmin opittu kasassa.

Tulee sellainen olo, että mitä enemmän tietää, sitä vähemmän tajuaa osaavansa.

Mutta mistä sitten pitkään harjoitelleet löytävät uutta? Mitä uutta harjoitteluun löytää 10 vuoden jälkeen? Entä 20 vuoden? Entä koko elämänsä budon parissa viettäneet? Löytävätkö he yhä vain pienempiä yksityiskohtia, jotka kuitenkin tuntuvat samalla tavalla uusilta heille, kuin minusta nyt uusilta tuntuvat asiat tuntuvat minulle? Samoin kuin itseäni vähemmän aikaa treenannut ei huomannut uutta jalkatyötäni eräässä tekniikassa, enkö minäkään huomaisi todella kauan harjoitelleille uusissa asioissa mitään eroa? Vai löytävätkö he sittenkin uusia asioita isoista seikoista? Vai jostain ihan muualta?

Näihin en osaa sanoa mitään nyt, mutta kysykääpä vaikkapa 2030-luvulla.

Dan-Cup ja SM-joukkuekilpailut 2014

Viikonloppuna oteltiin Helsingissä Dan-Cup ja SM-joukkuekilpailut. Seuraavassa hieman omia tuntemuksiani kisoista.

Dan-Cup, kootut selitykset

Melko tuoreena 1. kyuna tein lauantaina ensiesiintymiseni Dan-Cupin alemmassa sarjassa. Tavoitteenani oli kerätä kokemusta, päästä poolista jatkoon ja tietenkin sen jälkeen mahdollisimman pitkälle. Tavoitteet eivät oikein toteutuneet sillä jäin pooliin ja kaikki otteluni olivat suht’ lyhyitä. Loput lauantaista menikin katsellessa ja seurakaveria kannustaessa.

Dan-Cup 2014, palkitut

Dan-Cup 2014, palkitut

Ensimmäinen otteluni oli myös lyhyin. Siinä lyötiin oikeastaan kaksi ai-meniä, joista molemmissa minulle nousi yksi ja vastustajalle kaksi lippua. Taisi siinä pari hyökkäystä olla pisteiden välissä. Toinen ja kolmas eivät olleet aivan yhtä lyhyitä ja sain niissä jopa hieman jotain tehtyäkin, mutta vastustajat olivat niissäkin vahvempia ja veivät voitot.

Sitten niihin selityksiin. Arpaonnelle ei voi mitään, mutta ainakin omasta mielestäni poolini oli erittäin kovatasoinen. Lisäksi poolin muut ottelijat olivat ottelutyyliltään itselleni erittäin hankalia vastustajia.

Onneksi seurakaveri pärjäsi ylemmässä sarjassa huomattavasti paremmin ja saikin ansaitun Fighting Spirit -palkinnon.

Joukkue-SM, mopolla moottoritielle

Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, on joukkuesarja mielestäni kendokilpailuista se suurin ja mahtavin. Lisäksi joukkukilpailut ovat myös tunnelmaltaan huimia.

Porista lähti SM-kisoihin tänä vuonna melkoisen kokematon kuuden hengen joukkue. Joukkueessamme oli yksi dan-arvoinen kendoka, muuten mentiin kyu-porukalla. Mahtuipa joukkueeseen myös yksi juniori joka oli ensimmäisissä aikuisten kisoissaan! Joukkueen kokemattomuudesta johtuen, oli joukkuekisassa tavoitteena lähinnä kokemuksen kerääminen ja hauskanpito.

Joukkue-SM 2014, palkitut

Joukkue-SM 2014, palkitut

Ensimmäisen ottelun poolissa voitimme. Omassa ottelussani sain aikaan kaksi men-pistettä ja olin muutoinkin tyytyväinen suoritukseeni.

Toisen pooliottelun hävisimme. Ottelut olivat tiukkoja ja mielestäni pelkät numerot eivät kerro koko totuutta. Oman otteluni hävisin 1-0. Ottelu oli itseltäni päivän huonoin, enkä oikein varsinkaan alussa saanut tarvittavaa terävyyttä tekemiseeni. Sain kuitenkin loppua kohden pari hyvää osumaa perille, mutta ne eivät sitten kumminkaan olleet aivan riittävän hyviä ipponeiksi. Ipponeista puheenollen, ippon kahdesta vastustajan hansokusta oli kyseisessä ottelussa melko lähellä. Vastustajani sai hansokun ottelualueen ulkopuolelle ajautumisesta ja häntä huomautettiin väärästä tsubazeriaista (kädet olivat ylhäällä ja osuivat shinaini terään). Toista hansokua hän ei kuitenkaan saanut.

Pääsimme kuitenkin poolista toisena jatkoon. Puolivälierässä joukkueemme jatkoi hyviä otteita, vaikka hävisimmekin voitoin 4-1.

Oma vuoroni koitti 2-1 tilanteessa, joten olin pakkovoiton edessä. Ottelu itsessään oli omalta osaltani hyvä, sain tehtyä melko hyvin omaa kendoani ja ottelu oli luonteeltaan sellainen joista itse pidän. Jos ottelu ei olisi ollut niin ratkaisevassa asemassa, ei tappio todennäköisesti olisi häirinnyt pahasti, sillä ottelin hyvän ja hauskan ottelun. Vastus oli parempi pistein 2-1.

Täytyy myöntää, että kun pääsin istumaan takaisin omalle paikalleni rivissä, niin piti siinä hetki keräillä ajatuksia. Olisi ollut mahdollisuus siirtää ratkaisu taishoille, mutta se ei onnistunut.

Joukkueemme taival päättyi siis puolivälieriin, mikä oli mielestäni joukkueeltamme – jossa oli ainoastaan yksi dan-arvoinen – oikein hyvä suoritus. Hävitytkin ottelut olivat ainakin minun mielestäni tasaisia. Aivan mitaleille ei kuitenkaan tällä kertaa ylletty.

Sekalaisia ajatuksia ja havaintoja kisoista

Kuten aina kendokisoissa, oli paikalla hyvä ja tiivis tunnelma. Varsinkin sunnuntaina myös fyysisesti, sillä joukkuekisan poolivaiheen aikana oli salin reunoilla välillä melko ahdasta. Käytössä ollut pienempi lämmittelysali kuitenkin paikkasi ongelmaa.

Pari huomiota hansokuista. Näin ainakin kerran tai kaksi annettavan hansokun, kun ottelija koski oman shinainsa teräosaa ennen lupaa. Näitä tilanteita sattuu kaikissa kisoissa, mutta harvoin olen nähnyt niistä annettavan hansokua. Tällä kertaa niin kuitenkin tehtiin, mikä on mielestäni hyvä asia. Entä voisiko koko ottelun jatkuneesta väärästä tsubazeriaista antaa suoraan hansokun tai huomauttaa aikaisemmin? Kyseessä oli kuitenkin SM-kisat, ei Kyu-Cup. Sekä shinain terän koskeminen, että väärä tsubazeriai ovat kuitenkin säännöissä selkeästi kiellettyjä.

Eräänä seikkana muiden joukossa seurasin viime aikoina paljon puheenaiheena olleen sanpomamorin käyttöä. Ja sitähän näkyi paljon.

Porin joukkue SM-kisoissa

Porin joukkue SM-kisoissa

Mitä kisoista jäi käteen? Lauantai meni itselläni pitkälti penkin alle, mutta sunnuntaina sujui hieman paremmin. Kaksi kolmesta ottelusta oli aivan hyviä ja varsinkin puolivälieräottelu jäi hyvin mieleen. Viikonloppu myös muistutti kuinka jännittävää ja hauskaa joukkuesarjassa otteleminen on. Kokemusta lähdettiin hakemaan ja kyllä sitä taidettiin jonkin verran kerätäkin.

Kiitokset kisaviikonlopusta kaikille mukana olleille!

Kirja: Kendo – A Comprehensive Guide To Japanese Swordmanship

Uusimpana kirjana kokoelmaani liittyi Geoff Salmonin (kyoshi 7. dan) kirjoittama Kendo – A Comprehensive Guide To Japanese Swordmanship. Kirjoittaja Geoff Salmon on monille varmasti tuttu ”kendoinfo” -nimisen blogin kirjoittajana. Olen lukenut kyseistä blogia aktiivisesti, joten kirjan hankkiminen oli helppo päätös. Kirja itsessään on pehmeäkantinen, 192-sivuinen ja sisältää runsaasti kuvia. Kirjan kuvituksesta vastasi Katsuya Masagaki, jolla on maisterin tutkinto graafisessa suunnittelussa ja 5. dan kendossa. Kirja on kirjoitettu englanniksi.

Johdannossa kirjan tarkoitukseksi kerrotaan miekan tiellä taivaltaan aloittelevien harjoittelun tehostaminen. Kyseessä on siis perusteos, jossa esitellään kendon eri osa-alueita alkeista alkaen.

Ensimmäinen luku pitää sisällään johdannon lisäksi yleisluontoisia perusasioita kuten reigin. Luvun muita asioita ovat muun muassa kamaet, tenouchi, jalkatyö ja kiai. Lisäksi luvussa esitellään kendossa käytettävät varusteet ja annetaan ohjeita niiden pukemiseen, huoltamiseen, säilyttämiseen ja valitsemiseen.

Toisen luvun aiheena on shikagewaza. Luvussa esitellään peruslyönnit ja muun muassa debana-, harai-, osae- ja hikiwaza periaatteineen ja esimerkkitekniikoiden avulla. Tekniikat kuvataan sanallisesti ja kolmen kuvan sarjana. Kuvat ovat mielestäni selkeitä ja valittu hyvistä vaiheista tekniikoita. Peruskuvien lisäksi joistain tekniikoista on erikseen kuva esimerkiksi jalkojen tai shinain kärjen liikkeistä. Kolmas luku keskittyy oji-wazaan. Se on rakenteeltaan hyvin samankaltainen edellisen luvun kanssa, joskin tietysti esittelee esimerkiksi nuki-, kaeshi- ja suriagetekniikkoja shikakewazan sijaan.

Neljäs luku käsittelee erilaisia harjoitusmuotoja ja harjoitteita. Sen sisältönä ovat muun muassa kirikaeshi, uchikomigeiko, kakarigeiko ja jigeiko.

Viidennen luvun sisältönä on ohjeita harjoitusten ohjaamiseen, muun muassa ehdotelmia harjoituksen rakenteeksi ja venyttelyliikkeitä. Lisäksi siinä käsitellään harjoittelua junioreiden kanssa, yksin harjoittelua, leirejä, graduointeja ja shiaita.

Kirjan lopussa on vielä melko laaja sanasto.

Jokaiseen lukuun sisältyy lisäksi ”ekstrana” myös hieman pohdintaa syvällisemmistä aiheista. Nämä osat ovat mielestäni kirjan parasta antia ja niistä olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Niiden aiheina ovat mm. seme ja tame, sutemi, ajoitus (sen, sen-no-sen, go-no-sen), sansappo ja shi kai.

Kuten johdannossa ja takakannessa kerrotaan, kirja keskittyy kendon perusasioihin, eli asioiden taustoista ja teoriasta kiinnostuneelle ja niistä paljon lukeneelle kirjassa ei ole hirveästi uutta. Myös kirjoittajan blogia lukeneelle kirjan sisältö on varmasti melko tuttua. Kuitenkin, kirja kokoaa yksiin kansiin paljon tietoa asioista jotka jokaisen kendokan on hyvä tietää. Mielestäni kirja on myös hyvin kirjoitettu ja kuvitettu.

Varusteista huolehtiminen on osa harjoittelua

Olen jo pariinkin otteeseen aikonut kirjoittaa tästä aiheesta, mutta lopullinen kipinä tuli tänään, kun vaihdoin katkennutta men-himoa. Tai oikeastaan vaihdoin (ja lyhensin) sitten samalla kertaa molemmat, sillä uudet ovat hieman eri sävyiset kuin vanhat.

Kendokalla on aikamoinen kasa varusteita, joista jokainen kaipaa huolenpitoa. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Hyvin pidetyt varusteet paitsi kestävät pidempään, myös antavat kantajastaan hyvän kuvan. Tätä ei pidä tulkita niin, että varusteiden pitäisi aina näyttää uusilta. Vanhat, mutta siistit ja käyttökelpoiset varusteethan nimenomaan kertovat, että niiden omistaja on pitänyt niistä hyvää huolta ja siksi ne ovat kestäneet pitkään. Arvokkaasti vaalentunut indigoväri on hienoa! Tiettyihin tilaisuuksiin lienee silti syytä valita hieman tuoreempaa pukinetta. Chakusosta, eli siitä miten kannamme varusteitamme, voisi varmasti kirjoittaa ihan oman juttunsa.

Varusteista huolehtiminen on tietysti myös turvallisuusasia. Varsinkin shinain kunnosta täytyy pitää huolta. Shinain (nopeus-) purkaminen ja kasaaminen on myös hyvä kendo-aiheinen kilpailu illanviettoon! Vaikeusastetta saa lisättyä tekemällä tämän silmät sidottuna.

Kendoa aloitteleville varusteet tuovat myös erityisen lisän kotiharjoitteluun. Aivan aluksi esimerkiksi hakaman tai bogun pukemisessa tarvitsee varmasti kauemmin treenanneiden apua. Kun perustiedot ja -taidot on opittu, kannattaa varusteiden oikeaoppista pukemista ja pakkaamista harjoitella harjoitusten ulkopuolellakin, jotta se sujuu nopeasti itse harjoituksissa. Esimerkiksi menin nauhat kannattaa pitää tietyllä tavalla, jottei niiden kanssa tarvitse alkaa säätämään kun ollaan jo rivissä aloittamassa harjoittelua.

Uudemmille harrastajille vinkkinä: varusteet laitetaan yleensä dojolla tietyllä tavalla tiettyyn paikkaan, jolloin ne on nopea hakea mukaan ja dojo pysyy siistinä, eikä varusteita loju ympäriinsä. Nopeimmiten kunkin salin tavat oppii kokeneempia seuraamalla, tai suoraan kysymällä.

Varusteiden huolto on myös kivaa ajanvietettä.

Itse tykkään pitää huolta tavaroistani ja jos jotain menee rikki, olen murheen murtama. Ei siis liene yllätys, että tykkään pitää huolta myös kendovarusteistani. Shinaiden huolto, kaikkien hakamojen yht’äkkinen uudelleen viikkaaminen ja muu vastaavanlainen puuhastelu on paitsi hyödyllistä, myös terapeuttista. Kun saavun harjoituksista kotiin, ensimmäinen asia on aina varusteiden huolto ja paikalleen laitto. Kuten eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsinkin, varusteiden kanssa säätäminen on minulle myös osa keskittymistä harjoitukseen, shiaihin tai graduointiin. Sillä saa näppärästi hieman rauhoitettua mieltään.

Periksi ei anneta milloinkaan

Vaikka otsikko onkin suoraan Porin Ässien kannatuslaulusta, tämä kirjoitus ei käsittele Ässien voittamaa mestaruutta, vaan periksiantamattomuutta.

Suomalaiseen identiteettiin yhdistetään usein tietynlainen itsekuri, sinnikkyys ja tahdonvoima, lyhyesti: sisu. Japanilaisilla on myös samankaltainen termi, makejidamashi, joka viittaa periksiantamattomuuteen. Tällaisesta sinnikkäästä asenteesta on tietysti apua monilla elämän saroilla, mutta uskoisin että budossa se ovat erityisen tärkeää.

Miksi?

Koska budolajit eivät ole helppoja. Näennäisesti pienen asian oppiminen voi vaatia lukemattomia toistoja. Budoa ei opi kuin tekemällä ja kokemalla. Eteenpäin pääsee kun tietää, miltä se oikea suoritus tuntuu ja onnistuu saavuttamaan sen tunteen uudestaan. Se vaatii paljon työtä ja sisua.

Budossa periksiantamattomuus näyttäytyy monilla osa-alueilla.

Kun on ongelmia jonkin tekniikan kanssa, pitää vain jaksaa harjoitella kärsivällisesti. Jokaisella on varmasti ollut hetkiä, jolloin jokin tekninen seikka ei vain onnistu sitten millään. Tällöin tarvitaan paljon harjoitusta ja joskus voidaan tarvita uutta näkökulmaakin ongelmaan. Joka tapauksessa, ongelmasta ei pääse eroon muuten kuin jatkamalla sen parissa kunnes se on ylitetty. Ja kun ongelmasta pääsee yli, kehitystä tapahtuu.

Rankkojen harjoitteiden (esimerkiksi uchikomigeiko) lopulla jaksaminen on pitkälti kiinni korvien välistä. Kun tulee tunne, että voimat on jo käytetty, pelkällä sisulla jaksaa vielä tehdä ne pari viimeistä lyöntiä. Ja kun se viimeinenkin lyönti on tehty kunnolla, pitää vielä malttaa säilyttää zanshin loppuun asti, ei kannata pilata hyvää suoritusta lopettamalla sitä ennenaikaisesti. Jos harjoittelee kunnolla loppuun asti, löytää itsestään uusia voimia ja harjoituksen jälkeen on todella hyvä fiilis.

Tasaväkinen shiai on todellinen henkien taisto. Nousu 0-1 tappioasemasta 2-1 voittoon on hieno osoitus periksiantamattomuudesta ja antaa todellisen piristysruiskeen omaan tekemiseen. Tappioasemassa ei saa vaipua tappiomielialaan vaan sisuuntua ja jatkaa eteenpäin. Encholle venyvissä otteluissa mentaalipuolen asema korostuu entisestään.

Tässä oli vain muutama esimerkki periksiantamattomuudesta budon parissa. Esimerkkejä voisi keksiä vaikka kuinka paljon.

Jos yrittää, on mahdollisuus onnistua tai epäonnistua. Mikäli luovuttaa eikä edes yritä, ei ole edes mahdollisuutta onnistua.

Tehkäämme siis parhaamme ja kannustakaamme toisiamme samaan. Periksi ei anneta milloinkaan!

kendoinfo.net

Kendo information from Geoff

dillonlin.net

Porin kendoseuran tarinoita

kenshi247.net/blog

Just another WordPress.com site